Hajujuttuja

Rasa on ollut treenien suhteen vähän hunningolla. Tottista ollaan tehty… öööö… en muista milloin viimeksi! Sen sijaan aika on kulunut pitkillä metsälenkeillä, ja uutena nyt myös hajutöillä! Viikko sitten tehtiin ensimmäistä kertaa hajuntunnistusharjoitusta. Etsittävänä hajuna oli kardemumma. Koska Rasasta tulee isona pullakoira; sellainen poliisikoira rexin ja lassien risteytys, joka hakee kaupungin parhaat pullat, ja tuo ne kotiin! 😉 Välineistönä meillä oli itseaskarrellut ”hajutunnistuslankut”, eli lankkuun oli tehty pilttipurkin kokoisia reikiä, joihin purkit sitten laitettiin. Kansiin tein reikiä, että haju pääsee tulemaan hallitusti nuuskimalla. Hajuttomiin purkkeihin laitoin vedessä kastellun vanulapun, hajupurkkiin myös märkä vanulappu, mutta sen olin dipannut ensin kardemummaveteen. Ei muuten tarvi puolikkaaseen mukiin montaa kardemummajyvästä, kun haju on jo voimakas!

Masa Mestarietsivä etsii ja löytää!

Muutaman kerran olen naksutellut oikean hajun nuuskimisesta. Ollaan tehty aina maksimissaan viisi minuuttia yhdellä kerralla, ja yksi kerta on jakautunut vielä muutamaan harjoitussettiin, joiden välissä on pieni tauko. Yllättävän nopeasti Rasa tajusi homman juonen, siis sitten kun ylipäätään tajusi mistä mahtaa olla kyse. Tänään aloiteltiin vähän tarkkuusetsinnän alkeita. Tallasin noin 3m*3m ruudun, jonka kulmat merkkasin kartioilla. Sinne levittelin tasaisesti noin desin raksuja, ja viisi limupullon korkkia. Rasa nuuski tosi tarkasti, ja tuntui tajuavan tallatun alueen idean heti kerrasta! Jos ylitti rajan, tuli heti itse takaisin. Aina kun nokka osui pullonkorkkiin, sai makkaranpalan. Muutama toisto meni, että tajusi mitään yhteyttä naksauksen ja oman toiminnan väliltä, mutta viimeisissä toistoissa näytti jo siltä, että oikeasti etsi niitä korkkeja. Rasa tuntuu kyllä olevan luontaisesti tosi tarkka nenän käyttäjä. Siinä missä Kimu vain toheltaa satanen lasissa, Rasa oikeasti keskittyy nuuskimaan. Näistä harjoituksista on hyvä lähteä jatkamaan!

Treeniä, treeniä ja treeniä

Siinä missä Rasa on ollut sairaslomalla kaikesta treenistä, ja se on päässyt vain pitkille metsälenkeille, Kimun kanssa ollaan treenattu ihan hiki hatussa.

IPO-treeneissä ollaan alettu tekemään hallintaa. Vaikka olen aiemminkin halunnut jo kontaktin ennen kentälle menoa (kontaktista lähdetäänkin sitten ihan liina soiden!), viime kerralla maalimies käski tuoda ihan ”perille asti” hallinnassa. Oli muuten piiiitkä kymmenisen metriä, kun sivistyneen seuraamisen tilalla Kimu tarjoili näitä ”jos nyt kuitenkin kyylään tota kivaa miestä mieluummin”- tai ”jos nopeesti sinkoan, niin kukaan ei varmaan huomaa mitään”-vaihtoehtoja… Kun ajattelin kääntyä ympäri, ja ottaa siihen perusasennon, Kimu ajatteli, että voi tulla istumaan mun oikealle puolelle nenä edelleen kohti maalimiestä. Tässä kohtaa jopa mm nauroi, mutta kyllä me ihan oikeasti sinne kentällekin päästiin, askel kerrallaan!

Aiemminkin oltiin jo tehty sitä, että irrotuksesta Kimun tulee käskystä siirtyä sivulle, ja kontaktista pääsee haukulle. Tämän työstöä jatkettiin, ja vaadittiin ihan oikeaa kontaktia, eikä nopea vilkaisu enää riittänyt.

Hallintaharjoitukset kentällä on johtanut siihen, että meidän tottis näyttää ”ihan itsestään” paremmalta. Sitä tottista ollaankin hinkattu ihan viimeistä päivää tässä viime aikoina! Ehkä Kimu on alkanut yhdistää tekemisen yhdessä tekemiseksi, ja ehkä olen itsekin uskaltanut oikeasti vaatia. Kun on treeneissä nähnyt, miten koira irrottaa suoraan purusta, tulee käskystä sivulle ja ottaa kontaktin, niin pöljäähän se on uskoa, että tottista tehdessä se kapulan heitto on ylivoimainen este koiralle istua paikoillaan!

Mutta siis, noudot alkaa tosiaan näyttää pikku hiljaa noudoilta. Muutama ilta sitten aloin työstämään a-estettä nami-targetin kanssa. Ajatuksena oli, että siitä saisi sellaisen ”agilitymäisen hillityn” suorituksen, jossa nokka pysyisi kiinni. Noh, sanotaanko näin, että ainakin se koira sentään oppi, mitä käsky ”aa” tarkoittaa… 😉 Olin kuvitellut, että saan juoksuttaa Kimua ees-taas esteen yli, että suoritukseen tulee varmuutta, mutta otettiinkin itse asiassa jo ekalla treenikerralla kapula mukaan. Nyt näyttäisi jo siltä, että Kimu on tajunnut ylipäätään noudoissa sen idean, että jos menomatkalla mennään jonkun asian yli, niin kapulan kanssa ylitetään se sama asia uudestaan. Hyvä Kimble!!

Kolmas treeniaihe on sitten ollut maastot. Jostain internetin syövereistä löysin loistavan jäljennostoharjoituksen, mikä tehtiin ns. janapuuna. Eli yhden ja saman janan ylitti (meidän tapauksessa) kolme jälkeä, kunkin jäljen etäisyys oli kymmenisen metriä. Idea siis on, että jäljet kävellään suoraan janan yli, jäljillä oli pituutta noin 10-20 metriä, ja kun jälki oli kävelty, mentiin se kymmenisen metriä janan suuntaisesti eteenpäin, ja taas ylitettiin jana suoraan. Jälkiä ajaessa sitten palattiin aina ekan kepin noston jälkeen takaisin janalle, josta uudestaan lähetys seuraavalle jäljelle.  No, kahdella ekalla jäljellä Kimu nosti takajäljen, kolmannella sai ilmeisesti ilmavainun kepistä, kun oikaisi janalta metsään nostamatta ”oikeaa” jälkeä oikeasta kohtaa. Kimulla on jäljestämisessä, kuten myös elämässä yleensä, hirveä kiire tehdä monta asiaa yhtä aikaa. En oikein tiedä, miten esim. tuohon janalla kiirehtimiseen pitäisi puuttua, että se koirakin tajuaa, miksi puututaan.

Samalla treenikerralla tehtiin ensimmäistä kertaa sataan vuoteen esineruutua, tai esinekaistaletta. Pituutta taisi olla lähemmäs 50 metriä, mutta kaistale oli vain pari metriä leveä. Olin ahkera ja tein jopa tallaukset! Esineinä oli rukkanen, ikean hiiri ja lenkkarin irronnut kieli. Esineet nousi tässä järjestyksessä, oli lähes vierekkäin ihan takarajalla, ja olin vienyt ne Kimun katsellessa. Hirveällä huudollahan sinne metsään piti taas lähteä, kaksi ekaa esinettä nousi hyvin, tuon lenkkarin kielen kanssa oli tekemistä. Löytyi siis totta kai heti, mutta Kimu ei meinannut nostaa sitä millään! Meni ihan juoksenteluksi, kutsuin jopa kerran pois ja lähetin uudestaan, kun ei meinannut hommasta tulla mitään. Sitten kun suostui ottamaan sen suuhunsa, niin tiputti melkein heti. Käsky tuoda uudestaan, ja heti jos meni kehumaan, niin tipautti. Meinasi hirttää itsellä kiinni jo ihan lopullisesti, kun lopulta se lipari tuotiin parin metrin päähän, mutta siitä se ei meinannut ”löytyä” enää millään! Tuli se lopulta ihan käteen asti, mutta johan oli taistelua!

Nyt tehotreenaukseen lähtee tottiksessa eteenmeno (hirveää härväystä eikä meinaa irrota suoraan), jäljen nosto janalta (ei tunnu olevan hirveästi käsitystä asiasta) ja esineruutu (paljon outoja esineitä, sitten vasta ruudun suurentaminen!). Eli onhan tässä mitä touhuta!

Vaak sanoo vakuuttava varjeluskoira?

Rasalla on ongelma – Rasa ei hauku vaan Rasa vaakkuu!

”Mulla on asiaa, äänestä viis!”

Rasa-raukkahan haukku äänensä jo pentuna käheeksi, mulle tullessaan se vaakku kuin ankka. Oliskohan se ollut jotain 8 kuukauden ikäinen, kun ääni alkoi vasta kirkastua ja haukku tuli normaaliksi. Sitten mentiin ekoihin treeneihin, koira huusi sen pari tuntia autossa, ja ääni jäi sille tielle. Nyt siis kuukauden verran Rasan ääni on ollut taas käheänä: kotioloissa kun se haukkuu vaikka äänille, sitä ei huomaa, mutta treeneissä kentällä tullessa ääni on jo painuksissa, loppuvaiheessa se muistuttaa taas vaakkumista.

”Minullakin on mielipiteitä! Ja kova ääni!”

Maalimies ihmetteli ääntä jo heti ensimmäisellä kerralla, ja sanoi, että kurkku/nielu olisi hyvä tutkituttaa, ettei siellä ole mitään ongelmaa. Kun vein Kimun rokotuksille, kysyin eläinlääkäriltä, miten tuota pitäisi lähteä tutkimaan. No eläinlääkärihän piti mua jotakuinkin hulluna, kun selitin, että koiralla käheytyy ääni, kun se haukkuu tunti tolkulla… Tunnusti kyllä samalla, ettei ole näiden asioiden asiantuntija, eikä näin ollen osaa neuvoa toimintaa kovinkaan tarkasti.

Soitin nyt loppuviikosta sitten toiselle vastaanotolle, ja siellä hoitaja kävi selvittämässä asiaa eläinlääkärille. Kuulemma ”joillain koirilla nyt vaan menee ääni haukkumisesta”. En ole tähän ”diagnoosiin” ollenkaan tyytyväinen, sillä haukkuuhan ne muutkin koirat, ja lisäksi Rasalla ei se ääni ehdi palautua muutamassa päivässä. Kuulemma viikko pitäisi pitää ääntä levossa, ja sitten vasta katsotaan, jos on vielä tarvetta. No, Rasa on nyt ollut kolme päivää lähes poikkeuksetta haukkupannan kanssa, että kaikki mahdollinen ylimääräinen louskutus pysyisi poissa, mutta toistaiseksi ei ainakaan ole vielä muutosta. Ja siksi toisekseen, entä jos se ääni kirkastuukin tässä viikossa, mutta ensimmäisissä treeneissä loppuu taas? Kun joku syy siinä on oltava, että se ääni käheytyy suhteellisen vähällä käytöllä.

Kimu osaa jo irrotuksen, muttei pysty vielä haukkumaan vartioinnissa

No, täytyy katsoa viimeistään torstai-aamuna, mikä on Rasan äänen tilanne, ja soittaa sitten sen mukaan uudestaan eläinlääkärille. Todennäköisin vaihtoehto on, että jos se ääni yhtään levolla paraneekaan, niin ekoissa treeneissä se on taas finito…

 

Kuvien suttuisuus johtuu siitä, että napsin ne suoraan edeltävien treenien videoilta. Kivaa kun saa treenejä talteen!

Ilmaisupohdintaa

”Kato mitä löysin!”

Kimun kanssa ollaan tehty taas muutamia metsäjälkiä ja sitten ihan vain ilmaisuharjoituksia.

Reilu viikko sitten tein aikalailla tasan 500 m pitkän jäljen, vanheni tunnin, ja sisälsi paljon kulmia, myös pikkuruisen hiekkatien ylityksen. Ja kun Kimun teemana on ”nopeammin, kovempaa ja lujempaa”, niin jäljestys oli sitten sen mukaista. Meinasi mennä ihan juoksenteluksi, sinkoili vaan nenä ylhäällä pitkin metsää, graaaaah!

En tietenkään muistanut tarkasti, missä jälki menee, mutta esimerkiksi tien ylityksen olin ottanut sellaiseen kohtaan, että varmasti muistan oikean paikan. Ennen tietä jälki meni aika ryteikköisessä metsässä, jonne jäi yksi keppi. En kyllä tiedä, millä tuurilla ne muut nousi… Tien ylityksen jälkeen jälki muuttui ”peltojäljeksi”, kun toinen puolisko kulki melko pitkässä heinikossa (jonne luonnollisesti oli jäänyt kävelyn jälkiä näkyviin). Toisella puoliskolla meno jo parani, mutta sitten tultiin loppusuoralle… Vain muutamia metrejä ennen viimeistä keppiä olin tehnyt kulman, ja viimeiset metrin kulkivat tien suuntaisesti sen sivussa. Kimu olisi rynninyt kepin yli, mutta kun pidin liinaa kireällä, se tarkensi hienosti. Mutta sitten alkoi ilmaisupelleily! En ollut ehtinyt palkata ilmaisua, kun Kimu oli jo rynnimässä eteen päin, jolloin vaadin uutta ilmaisua, mutta siinä rytinässä se keppi lensi tietysti jonnekin! Ihme ettei enempää paineistunut, kun käskin vain etsiä ja tuoda, koira pyöri rinkiä ja olisi halunnut vain juoda ojasta. 😦 No siinä vaiheessa kun joku(?) keppi oli sitten suussa, niin palkkasin pallolla, ja päästiin pois. Mutta voi morjens kun ärsytti lopettaa homma tällaiseen sähellykseen!

Keppien ilmaisuhan on metsäjäljellä täysin vapaa, ja sen takia olen yrittänyt ajaa Kimun ajatusmaailmaan sitä toimintaa, että kepin voi kyllä ottaa suuhunsa, mutta saman tien on syytä mennä maahan. Tähän olen ajatellut kahta syytä: ensinnäkin Kimulle on luontaista tarttua asioihin, tietysti myös keppeihin, joten se suuhun ottaminen on osaltaan palkitsevaa. Toisekseen maahanmeno vähän rauhoittaa tahtia, eli sitä kovinta juoksemista saisi ehkä vähän hidastettua. Eli win-win-tilanne, mikäs sen parempaa?!

Tajusin kuitenkin joku aika sitten, että jos ikinä milloinkaan ollaan siellä ipo-kokeessa, niin ilmaisuja on tasan kaksi: koira joko ilmaisee esineen koskematta TAI ottaa sen suuhunsa ja tuo ohjaajalle. Ja ilmaisu pitää ilmoittaa ennen pellolle lähtöä, ja väärin ilmaistusta esineestä ei tule pisteitä. Eikä pisteen pistettä heru siinäkään tilanteessa, että esim. maahan menemällä ilmaiseva koira koskee hampaan kärjelläkään esineeseen.

Kimun kohdalla siis on tasan kaksi vaihtoehtoa: joko tekee maahanmenosta keppiä koskematta hirveän taistelun tai antaa Kimun tuoda keppi, ja samalla seilata jäljen päällä ees-taas keppiä mahdollisesti mälväten. Miten musta tuntuu, että tässä voi vaan hävitä?

Toistaiseksi olen tullut sitten siihen tulokseen, että parempi antaa tuoda ne kepit ja esineet, eipä tule mitään ilmaisuun liittyvää konfliktia ainakaan rakennettua. Ja kädet ristissä sitten uskon jäljen imuun, että se vetää mennessään ongelmitta ja sivistyneesti myös sen jälkeen, kun sieltä 10 m päästä on lähdetty tuomaan sitä keppiä häntä tötteröllä…

Kuinka tässä nyt näin kävi?!

Kimu oli joku aika sitten turistina mukana Rasan treeneissä, ja yksi maalimiehistä kyseli, saisiko hän joskus testata Kimua. Maalimiehellä on samansukuinen koira, joten kiinnostus oli ymmärrettävää. Sovittiin siis, että otan joku kerta toistekin Kimun matkaan mukaan, että maalimies pääsee kokeilemaan.

Viime viikolla koitti sitten tuo suuri ”testipäivä”, ja maalimies oli jo etukäteen ihan innoissaan. 😀

Pätevä, pätevämpi, Kimble!

Maalimies otti parit purut tyynyyn, ja sen jälkeen muutaman kerran hihaan. Kimu oli ihan sitä mieltä, että tää on ihan selkee juttu, fokusoi maalimieheen ihan alusta loppuun, ja haukkui hyvin – tosin ekaa kertaa kun mm:llä oli hiha, niin Kimulle tuli kunnon jumi! 😀 Niin suunnaton veto oli hihaan, ettei kuulunut pihaustakaan ääntä! Sitten kun hiha laski, niin pystyi taas haukkumaankin kunnolla.

Vähän tuntui purut olevan ”roiskasuja”, mutta ainakin omaan silmään ote näytti tiiviiltä – maalimies ei näitä oikein kommentoinut. Kerran Kimu pääsi vähän vahingossa rouskaisemaan hihaan, ja ote oli vain suun etuosalla. Tästä otettiin irrotus ihan ”koetyyliin”, siis niin että hiha oli edellään kiinni ja itse olin sivussa. Vähän kyllä epäilytti, malttaako Kimu irrottaa, kun maalimies käski ottaa irrotuksen ihan suoriltaan, mutta niin vain super-Kimble irrotti heti ensimmäisellä käskyllä!

Maalimies oli ihan viimesen päälle vakuuttunut Kimun toiminnasta. Ensimmäinen palaute oli, että ”ihan helvetin hyvä!” Kuulemma ainesta riittää ja ominaisuudet on kohdillaan. Maalimies vähän niin kuin ilmoitti, että treenaamaan olisi ruvettava, sillä kuulemma purujen osalta voisi olla tosi nopeaan koevalmiina. Ja näköjään sinne täpötäyteet treeniryhmäänkin olisi paikka yhdelle Kimulle…

Kimun kanssa olen kuitenkin vähän epäileväinen ipo-juttujen kanssa. Faktahan on se, että Kimu täyttää elokuussa jo kuusi, eikä se siitä enää nuorru. Nyt jos tulee jotain vammaa selkään tai hampaisiin, niin toipuminen olisi todennäköisesti pitkällinen prosessi. Ja entäs jos sielu ottaa osumaa…. Ipo kun on muutenkin laji, jota ei voi/kannata harrastella, tavoitteet tulisi olla selvillä, jotta treenaaminen on mielekästä.

Maalimies oli kuitenkin sitä mieltä, että olisi ihan realistiset mahdollisuudet päästä kokeeseen ennen elokuun puoliväliä, jolloin me lähdetään taas vuodeksi Saksaan. Tuo Saksaan lähdön ajankohtahan on huonoin mahdollinen, sillä kautta olisi kuitenkin reilu kaksi kuukautta vielä siitä jäljellä. Päätös olisi varmasti helpompi, jos tietäisi, että olisi sentään koko loppuvuosi aikaa käytettävissä…

Sovittiin kuitenkin maalimiehen kanssa, että ruvetaan nyt katsomaan sitten sitä Kimuakin. Meinasin, että varaan itselleni oikeuden vetäytyä tästä hommasta, jos alkaa yhtään siltä tuntua. Joka tapauksessa olen noin 95 %:sen varma, että kun Saksasta palataan takaisin aikaisintaan ensi vuoden elokuun alussa, en enää treenaisi Kimun kanssa. Sitten Kimu olisi jo seitsemän, enkä halua enää kuormittaa näin raskaalla harrastuksella. Eli tulos tulee joko nyt, tai sitten ei ollenkaan.

Nyt viikonloppuna mennään sitten maalimiehen kanssa yhdessä shoppailemaan! Hankintalistalla on ainoastaan hiha ja hyppytyyny, muuta ei kuulemma tarvita. Ja treeniaikatauluhan on sitten sellainen, että parin kerran jälkeen ruvetaan tekemään jo hallintaa! Että kyllä se maalimies ihan tosissaan näyttää olevan…

Ekoja treenejä Rasan kanssa

Rasan kanssa ollaan oltu nyt kaksi kertaa ipo-treeneissä. Käytännössähän se siis tarkoittaa, että Rasa on nyt kaksi kertaa leikkinyt sen ”oman” maalimiehen kanssa, että mistään sen jännittävämmästä ei vielä tässä vaiheessa ole kyse.

Hieno leikkijäkoira saa pitää saaliinsa!

Maalimies on antanut Rasasta paljon kannustavaa palautetta. Saalisviettiä kuulemma löytyy vaikka jaettavaksi (tämähän ei tullut minään yllätyksenä), lisäksi Rasa on saanut kehuja reippaudesta ja rohkeudesta. Haukkuminen on tosin vielä vähän päämäärätiedotonta, kun pitää seilata maalimiehen edessä ilman mitään kohdistamista. Lisäksi viime kerralla saatiin kotiläksyksi ”rauha”-käskyn opettamista. Tarkoitus siis olisi, että voisi rentoutua lelu/patukka/tyyny/mikä vaan suussa, ilman että pitää alkaa repimään ja raatelemaan sitä. Tätä ruvetaan nyt harjoittelemaan lelulla siten, että leikkiessä antaa lelussa kiinni olevasta narusta löysää ja ”rauha” sekä rauhoittelua, sitten käsky ”revi”, josta ruvetaan taas yhdessä leikkimään ja vetämään.

Potentiaalisena ongelmana meillä kuitenkin on Rasan haukku. Sehän kuulosti pentuna ihan ankalta, eikä sillä oikein koskaan ole ollut sellaista kantavaa, kirkasta haukkua. Kun oltiin kasvattajan luona treenailemassa, silloin se haukkui puhtaasti, muuten en ole oikein kiinnittänyt huomiota haukkuun. Nyt ensimmäisellä treenikerralla Rasa oli sitten haukkua louskuttanut noin kaksi tuntia lähes putkeen autossa omaa vuoroaan odotellessa, ja ääni oli tästä sitten käheytynyt ankka-ääneksi. Maalimies oli tästä vähän huolissaan, ja vetosi siihen, että haukkuuhan ne muutkin koirat ilman äänen menetystä. Suositteli tutkituttamaan nielun mahdollisten ongelmien varalta. Kuulemma nielusta mahdollisesti löytyvät ongelmat ei automaattisesti tarkoittaisi sitä, että harrastus saisi jäädä sikseen, vaan sen perusteella voisi sitten suunnitella treenit mahdollisimman paljon ääntä säästäviksi.

Rasalle voisi laittaa rokotukset jo kesäkuun alusta, ja ajattelin tutkituttaa sen kurkun sitten samalla reissulla. Kimun käydessä rokotuksilla pari viikkoa sitten kerroin eläinlääkärille Rasan tilanteesta, mutta hän myönsi, ettei ole mitenkään tämänkaltaisten ongelmien asiantuntija. Maalimieheltä saatiin kuitenkin vinkkiä hyvästä eläinlääkäristä, joten tiedän ainakin mistä rupean kyselemään jatko-ohjeita.

Onko se sittenkin niin helppoa?

Me ollaan innostuttu Kimun kanssa tekemään metsäjälkeä nyt ihan urakalla! Kimu tykkää, ja mä tykkään! Ehkä se on sitä varten niin kivaa, kun siinä ei oikein pysty hiomaan mitään hienosäätöä, vaan koiran pitää tajuta homman juoni ihan ite.

Takana on siis muutamia 100-600 metriä pitkiä jälkiä, enemmän tai vähemmän kiemuraisia. Vauhtiahan Kimulla on ihan liikaa, niin että se oma suoriutuminen siellä liinan toisessa päässä muistuttaa uhkaavasti maastojuoksua. Mutta pääasia että on kivaa! 🙂 Vauhti tuo mukanaan luonnollisesti epätarkkuuttakin, eli ihan hirveän kivaahan se ei ole. Ja milläs muulla sitä keskittymistä saisi lisää kuin lisäämällä motivaatiota itse jälkeen. Ja se motivaatiohan tulee helposti keppien kautta.

Aiemmin ollaan tehty Kimun kanssa peltojälkeä, ja muutamia kertoja meillä on ollut jäljellä lyhyitä keppejä. Tässä kohtaa voisin todeta, että voisin varmaan kirjoittaa kirjan otsikolla ”Näin yrität opettaa kaiken vaikeimman kautta”… Jonkun logiikan mukaan lähdin opettamaan keppi-ilmaisua siten, että keppejä vain janalle ja kepin kohdalla maahan-käsky, ”koska näin se oppii yhdistämään kepin maahanmenoon”, kirjoitti varmaan joku fiksu joskus jossain, kun sen päähäni sain. Voin kertoa, että ei uppoa vauhdikkaan malin päähän, että jonkun oksan pätkän kohdalla pitäisi mennä pötköttelemään! No kuinka se keppi-ilmaisu sitten onnistuu helpoimmin? No laittamalla niitä keppejä ihan kunnolla maastoon tehdyn jäljen päälle muutaman metrin välein, ja kun nokka osuu jäljellä ekaan keppiin, niin ei muuta kuin ”wauuuu, jess, tosi mahtavaa, ota nami!!” Toista toisella kepillä, ja kas – kolmas keppi tuodaan jo käteen! Kyllä se vaan joskus voi olla Kimun kanssa ihan naurettavan helppoa!

Ollaan tehty muutamia ”keppijälkiä”, eli jälki on vain noin sata askelta pitkä, ja keppejä on 10-20 askeleen välein. Ajattelin, että näin saisi keppien idean iskostettua tajuntaan, ja motivoitua sitä ilmaisua, kun kepin löytämisestä tulee aina paljon kehuja ja nameja. Lisäksi ollaan tehty yksi ”ihan oikea jälki” kuudella kepillä, pituutta oli tosin vain muutama sata metriä.

Itse haluaisin, että Kimu ilmaisisi kepit menemällä maahan, sillä näin estäisi keppien järsimistä ja jäljellä ees-taas seilaamisen. Koska Kimulle on kuitenkin huomattavasti mieluisempaa ottaa ne kepit suuhun, ja lisäksi sillä on mieletön polte jäljelle, niin ajattelin ainakin toistaiseksi päätyä kompromissiin: ottakoon kepin suuhunsa, mutta sitten maahan. Kauheasti en haluaisi alkaa vääntämään ilmaisusta, sillä pelkään pahoin, että helposti itse jälki veisi keppimotivaation ohi, ja joka ikinen keppi jäisi metsään. Tällä hetkellä vielä kehun heti kun keppi paikallistetaan, ja käsken sitten maahan, jossa saa nameja. Toistaiseksi menee hyvin, seuraavaksi meinasin ottaa sen maahanmenon ennen kehuja, saa nähdä kuinka se alkaa toimimaan.

Treeniä, treeniä!

Me ollaan täällä nyt suuren suuressa treenihumussa! Kaveri oli käymässä pari viikkoa sitten koiransa kanssa, ja me pidettiin oikein kunnon koiratreenipäivä. Kaikki pääsi tekemään tottista, ja Kimu lisäksi jälkeä. Kimu teki elämänsä ensimmäisen metsäjäljen, ja se oli heti vieraan tekemä. Pituutta oli n. 150 m, ensimmäisellä noin viidellä askeleellä raksuja oli joka askeleella,  ja siitä ne sitten väheni tasaisesti siten, että pian niitä oli vain joka 5.-10. askeleella. Suoria kulmia oli muistaakseni (muistelin, että jälki olisi tullut SportsTrackeriin, mutta ei näköjään…) kaksi. Keppejä ei ollut. Kimu ajoi jäljen todella kivasti, ja ennen kaikkea vauhdilla! Kulmat meni kuin viivottimella olisi vedetty, jäljen seuraaminen oli ”ihan ok”-tarkkaa. Namien takia jälki ei kauheasti vanhentunut, ehkä senkin takia jäljen seuraaminen oli melko risteilevää. Kaiken kaikkiaan kuitenkin kelpotyötä. Metsäjäljestä innostuneena tehtiin myös seuraavana päivänä jälki, taas ”vieraan” tekemä, pituutta sillä oli reilu 700 m, jälki oli melkoista siksakkia, vaikka olin yrittänyt ohjeistaa suorien kulmien tärkeyden mahdollisimman yksiselitteisesti… Raksuja oli alussa, lopussa ja matkan varrella epäsäännöllisesti. Taas lähdettiin melko tuoreelle jäljelle. Kimu ajoi oikein hyvin, ensimmäinen kulma oli aika pian alusta, ja varsinkin se mentiin niin tarkasti, ettei tarkemmin olisi mahdollista! Jälki kulki yhdessä kohdassa melko kallioisessa kohdassa, ja siellä Kimu kadotti sen. Kun näytti, että menee juoksenteluksi eikä se näyttänyt tosissaan etsivän jälkeä, kysyin mukana tulevalta jäljentekijältä seuraavan varman paikan, ja aloitettiin sitten uudestaan.  Loppujälki sujuikin sitten jo paremmin.

”Joko mennään, joko tehdään?!”

Tottiksissa ollaan Kimun kanssa tehty paljon vauhdista maahan menoa tötsän kiertämisen kautta. Ajatus siis siinä, että eteen lähetyksen maahan meno olisi parempi. Kimun täytyy totta kai huutaa koko menomatka tötsälle, maahan se kyllä menee, mutta ei niin nopeasti kuin haluaisin. Olen päättänyt aloittaa myös noudot ihan alusta: tarkoitus on räjäyttää koko nouto niin pieniksi atomeiksi, että sen saa kasattua ihan alusta asti uudelleen. Noutoa ollaan pohjustettu jo pitkään, vaikka itse kapulaa Kimu ei ole nähnyt aikoihin. Suurin ongelma noudon kanssa oli siinä, että Kimu kuumuu jo pelkästi kapulan lentämisestä niin pahasti, että saattaa pahimmassa tapauksessa varastaa kapulalla. Tätä ollaan työstetty luopumisharjoittelulla, eli esim. ”sivu” todellakin tarkoittaa, että sivulla istutaan ja pidetään kontaktia, vaikka pään vieressä heiluisi pallo tai patukka, ja vaikka niitä heittelisi miten. Ihme kyllä, edistystä on tapahtunut PALJON! Nyt olen ottanut käsittelyyn hyppynoudon pohjustuksen, eli Kimu on saanut loikkia toko-estettä ees-taas patukka suussa, tai napaten patukan matkalta. Myös patukka suussa voi haukkua, ihan vaan tiedoksi, jos joku ei tiennyt… Mutta tärkeintä on ollut huomata, että se patukku pysyy suussa ilman, että sitä pitää mälvätä!

Pätevin Kimu!

Rasakin on päässyt tekemään paljon tottista! Se tuntuu oppivan asioita ihan iteksiään, sillä edistystä tapahtuu, vaikka me ei edes olla treenattu tarpeeksi! Se kun tajusi, että ”sivu” tarkoittaa ”istu sivulla ja pidä kontaktia, tai pyri aktiivisesti tähän asentoon”, niin seuraaminenkin onnistuu vaikka kuinka pitkiä matkoja! Miten mahtavaa! Ja parasta tässä on tietenkin se, että paikka ja asento ovat hyviä! Toki seuruu saisi olla vieläkin tiiviimpää ja aktiivisempaa, mutta näihin treenikertoihin nähden se on täydellistä! Jotkut asiat tuon terroristi-piraijan kanssa on vaan niin helppoja! Kakarakoira alkaa osoittaa myös muutenkin oppimista treeneissä: parina kertana olin kokeillut sen kanssa tötsän kiertoa, ja nyt se tekee jo kuin vanha mestari. Ja maahanmenot vauhdista on hienot! Tosin Rasa oppi tän niin hyvin, että se osaa tehdä koko kuvion (sivulta tötsän kierto ja maahan) myös ihan itsenäisesti. Esim. silloin, kun arvostaisin enemmän ihan vain sitä sivulla istumista.

Ooo, se seuraa! Se seuraa suorassa!

Rasan kanssa treenimotivaatiota lisää entisestään se, että me saatiin kuin saatiinkin se treenipaikka!! Ja tottiksenhan on syytä olla jollain tolalla, että kehtaa ihmisten ilmoille lähteä… Tosin pieniä vaikeuksia on tässäkin: ensimmäiset treenit oltiin sovittu heti vapun jälkeen, mutta eräs nimeltä mainitsematon tätikoira päätti kouluttaa tottelematonta kakaraa rouskaisemalla sitä lavasta (ei muuten Rasa kahteen päivään yrittänyt enää ryysiä ovesta!)… Rasaahan ei pienet naarmut haittaa, mutta vekki on sen verran iso ja syvä, ja vielä hankalassa paikassa, ettei edes normaali riehuminen, saati treenit, tule nyt kysymykseenkään. Harmittaa, kun taas joutuu odottamaan melkein viikon lisää, mutta minkäs teet… Toivotaan, että ensi viikolla Rasakin on yhtenä kappaleena, ja päästään vihdoin osallistumaan!

Olen syytön! Katso viattomin ilmeeni!

Oo, ne osaa sittenkin!

Tänään molemmat koirat pääsi tekemään tottista pihalla, ja kerrankin sain yllättyä iloisesti, niin loistavia ne oli molemmat! Rasan kanssa alotettiin, ja perusasentoa hinkattiin. Aluksi piti tosin kertoa, että saako sillä nokalla tökkiä liivin taskuja, saati että olisiko sopivaa yrittää napata patukkaa taskusta! Melkoista kengurubensaa kyllä virtasi suonissa koko treenailun ajan, mutta vielä oltiin inhimillisyyden rajoilla.

Oho, olen pätevä!

Alkuun otin ihan perinteisesti käsky+liike-systeemillä, mutta kun se sivulla olo oli aina alkuun vino ja sitä piti korjata aina muutamalla pompulla joka kerta, niin päätinkin ottaa vähän pakkia kriiteerin kanssa. Rasa sai ruveta sitten itse tarjoamaan perusasentoa, ja suorasta, tiiviistä ja oikealla paikalla olevasta sai sitten pallon. Parin toiston jälkeen se rupesikin tarjoamaan hyvää perusasentoa ihan suoraan ilman mitään lisähäröilyjä. Perusasennosta lähdettiin vielä seuraamiseen, ja paikkahan pysyi kuin liimattuna! Hämmentävää osaamista! Kimukin pääsi olemaan pätevänä. Sen kanssa olen tehnyt paljon häiriöharjoittelua pallolla ja patukalla. Ideana on siis ollut, että ”sivu” tarkoittaa todellakin ”istu sivulla ja katso, vaikka maailma ympäriltä kaatuisi”. Sivulla on siis syytä istua myös silloin, kun pään vieressä heiluu patukka, ja jopa silloin, kun pallo lentää. Meillä on treenailut ollut nyt aika paljon leikkipainotteisia, joten nyt pitäisi saada se oma pää uskomaan, ettei iiihan jokaisen ”maahan”-käskyn jälkeen tarvi pitää kunnon leikkibileitä. 😉 Nyt siis ideana oli, että välipalkaksi riittää ihan vaan kehut, pallon sai vain kaksi kertaa. Hinkattiin seuruuta ihan vain parin askeleen matkalla. Pomput lähti melko hyvin pois kieltämällä, ja suoruus pysyi just noilla muutaman askeleen matkoilla. Täytyy hinkata vielä lisää, että oikeasti pysyisi kunnon matkoilla. Kaiken kaikkiaan Kimu vastasi kehuihin loistavasti. Sehän ei tarvisi palkkaa ollenkaan niin usein tai paljon kuin mitä itse… Taidan siis tarvita jotain asennemuutosta ja uskoa omaan toimintaan. Ehkä sitten saisi koottua sen hyvän ja toimivan tottiksen.

Perusasentosulkeisia

Rasa on oppinut nopean maahanmenon sekä liikkeestä, paikaltaan että istualtaan. Nykyään se tarjoaakin pätevänä maahanmenoa joka välissä, kun haluaa jotain. Harmi vaan, että olen unohtanut vahvistaa sitä sivulla oloa… Muutama viikko sitten tajusin, että mun koiraraukkani ei todellakaan osaa edes perusasentoa! Sitähän me ollaan nyt sitten treenailtu ihan viimeistä päivää!

Ensimmäinen vastaantullut ongelma: Rasa on ehtinyt jo oppia, että namit tulee kirjaimellisesti nenän eteen/nenän edestä, joten kaikkein mieluiten se olisi nokat vastakkain. On vaatinut ihan muutaman (sata…tuhatta…) toistoa, että se on alkanut uskoa, että vieressäkin kannattaa kököttää, eikä kääntyä koko ajan eteen. Me ollaan pidetty kunnon ”sulkeisia” perusasennon kanssa. Alkuun harjoiteltiin paljon seinän vieressä, niin että pääsin palkkaamaan oikeasta kohdasta: muuten ei olisi vahingossakaan osunut istumaan tarpeeksi lähelle ja riittävän suoraan.

Samalla vaivalla on tullut vähän seuraamistakin, kun ollaan liikuttu aina askel kerrallaan eteen päin, josta sitten uusi perusasento. Aika pian päästiin onneksi liikkumaan jo ”vapauteen”, ja nyt uusimpana vaiheena on kiertää neliötä ruudullisella matolla! Tässä vaiheessa siis mennään aina muutama askel suoralla, sitten käännös oikealle, jotta suoruus pysyy mukana. Rasa on nopeasti älynnyt oikean paikan, ja liikkeestä osaa tulla sivulle. Seuraavana vaiheena on perusasentoon tulo suoraan takaa (oikean paikan hakeminen), sen jälkeen takaviistosta ja lopulta edestä. Mun onni on, että kaikki treenijutut Rasa tuntuu tajuavan älyttömän nopeasti! Arjessa taas tuntuu, että oppiminen ei edisty ihan niin vauhdilla…

Rasa on ulkoillut nyt viikon verran haukkupannan kanssa, ja se on rauhoittanut menoa yllättävän paljon: kun esimerkiksi vieraille koirille ei viitsi enää haukkua, niin ei niiden perään tarvi kauheasti riehuakaan, nykyään sen huomion saa pyydettyä kun näköpiirissä on koiria, aikaisemminhan se on karjunut räkä roiskuen kaikille nelijalkaisille täysin riippumatta siitä, mitä ite teen narun toisessa päässä. Autojenkin kanssa ollaan jo vähän edistytty siitä pahimmasta vaiheesta: enää niiden perään ei tarvi singota ihan sata lasissa, mutta silti ohiajavat autot vievät keskittymisen, ja niitä pitää kytätä. Tänäänkin oli taas hieno hetki, kun vähän isomman tien vieressä tuntui, että pikkukoiralta hajoaa pakka ihan täysin! Siinä se istui (ihan omasta tahdostaan) ja vonkui, kun ohi meni autoja, eikä millään meinannut saada huomiota, ei auttanut pyyntö eikä komentaminen. Välillä turhauttaa niin käsittämättömän paljon nuo arjen ongelmat, ettei mitään rajaa!