Jälkiplääh ja aargh!

Me ollaan kadotettu Kimun kanssa nyt aivan täysin meidän zen-tila jäljellä, koko homma on aivan atomeina! Tällä hetkellä Kimulla ei oo mitään käsitystä, mitä se tekee metsässä, ja ah kuinka ankeeta onkaan katsella peiliin!

Mä vähän epäilen, että tää ahdistus alkoi siitä, kun aloin puuttumaan keppien ilmaisuun… Kimu otti siitä painetta, eikä enää meinannut haluta ilmaista millään tavalla, ja siitähän vuorostani sitten minä otin painetta. Ja ei tarvi olla mikään sherlock että tajuaa, ettei se ”se keppi on sun jalkojen juuressa, et pääse eteenpäin ennen kuin se on mulla kädessä!!!” oikein auta siihen jumitilaan…

Pari viimeistä jälkeä on siis mennyt ihan penkin alle. Ensin tein itse täysin uuteen maastoon reilu 500 m pitkän jäljen, joka sai vanheta tunnin. Maasto oli kyllä aika haastavaa, ja jälki sisälsi jopa parin metrin umpiperän, kun törmäsin ryteikössä ojaan, jonka yli en halunnut mennä… Jäljen vanhetessa käytiin tekeen (ihan super hyvin menneet) tottikset, ja sieltä sitten jäljen ajoon. Kaksi ensimmäistä keppiä taisi nousta, vaikka jäljen ajo oli tosi huolimatonta. Siinä Kimun menoa katsoessa tuli mieleen, että siitä tulisi varmaan parempi pelastuskoira, kun se risteili hajua hakien… Umpiperältä jouduin käskemään pois (kävi juomassa ojassa), mutta siitä lähti vielä suht keskittyneesti, kun käskin nostaa jäljen uudestaan. Sitten mentiin ryteikköön, ja siellä Kimu päätti jättää jäljestyksen jonnekin paremmalle paikalle, ja rupesi vain juoksemaan suu auki ja nokka ylhäällä. Siinä rytäkässä sitten kaaduin sinne kannikkoon, ja liina pääsi luonnollisesti irti, ja sain sitten juosta koiran perässä (jonka mielestä se oli varmaan tosi kivaa juoksentelua siellä kimpassa!), kunnes karjasin sen maahan, ja rämmin ottamaan sen kiinni. Koska oltiin vielä jäljen paikkeilla, yritin saada nostamaan jäljen vielä kertaalleen, mutta eihän siitä mitään tullut, ja marssittiin sitten kiukkuisena autolle. Kotikulmilla tehtiin ”korjaussarja”, jäljellä pituutta noin 50 metriä, yhteensä kolme keppiä, ja useita ruokakasoja matkan varrella, ehti vanheta ehkä vartin verran. Nyt ajoi syvällä nenällä ja tarkasti.

Noin viikko sitten kaveri teki meillä taas vieraaseen maastoon noin 300 m pitkän jäljen, joka vanheni noin (vajaan) tunnin. Jälki nousi minimalistiselta janalta ihan hyvin, mutta jo ihan muutamien metrien päässä hommasta katosi idea ihan täysin. Kimu rupesi taas juoksentelemaan ilman minkäänlaista keskittymistä. Jostain syystä harhauduttiin sitten jollekin kepille (keppien paikat oli merkattu vessapaperilla puuhun), eikä vaan millään löytänyt sitä. En päästänyt jatkamaan, mutta Kimulla oli ihan täysin idea hukassa. Ja taas kiristy hermo! Lähdetttin taas vauhdilla autolle, tältä reissulta ei siis noussut ei kepin keppiä!! Tämänkin jäljen jälkeen tehtiin korjaussarjaa, ihan suora jälki kahdella kepillä, pituus noin 30+30 askelta, väleissä oli ruokaa. jäljelle lähtö oli vaikeaa, ajoi ihan suht ok.

Nyt pitäisi tehdä sitten aivan naurettavan helppoja itseluottamuksennostatusjälkiä. Ja lisäksi myös keppijälkiä, joilla kepeillä tulee mahtibileet.

Voi plääh ja aaargh miten tää meidän pakka on nyt aivan täysin hajalla! Jonkin aikaa näytti jo tosi hyvältä, Kimu teki älyttömän sinnikkäästi töitä, vaikka ei toki koskaan mitenkään hirveen tarkasti. Ja nyt on sitten koko setti ihan levällään…

Treeniä, treeniä ja treeniä

Siinä missä Rasa on ollut sairaslomalla kaikesta treenistä, ja se on päässyt vain pitkille metsälenkeille, Kimun kanssa ollaan treenattu ihan hiki hatussa.

IPO-treeneissä ollaan alettu tekemään hallintaa. Vaikka olen aiemminkin halunnut jo kontaktin ennen kentälle menoa (kontaktista lähdetäänkin sitten ihan liina soiden!), viime kerralla maalimies käski tuoda ihan ”perille asti” hallinnassa. Oli muuten piiiitkä kymmenisen metriä, kun sivistyneen seuraamisen tilalla Kimu tarjoili näitä ”jos nyt kuitenkin kyylään tota kivaa miestä mieluummin”- tai ”jos nopeesti sinkoan, niin kukaan ei varmaan huomaa mitään”-vaihtoehtoja… Kun ajattelin kääntyä ympäri, ja ottaa siihen perusasennon, Kimu ajatteli, että voi tulla istumaan mun oikealle puolelle nenä edelleen kohti maalimiestä. Tässä kohtaa jopa mm nauroi, mutta kyllä me ihan oikeasti sinne kentällekin päästiin, askel kerrallaan!

Aiemminkin oltiin jo tehty sitä, että irrotuksesta Kimun tulee käskystä siirtyä sivulle, ja kontaktista pääsee haukulle. Tämän työstöä jatkettiin, ja vaadittiin ihan oikeaa kontaktia, eikä nopea vilkaisu enää riittänyt.

Hallintaharjoitukset kentällä on johtanut siihen, että meidän tottis näyttää ”ihan itsestään” paremmalta. Sitä tottista ollaankin hinkattu ihan viimeistä päivää tässä viime aikoina! Ehkä Kimu on alkanut yhdistää tekemisen yhdessä tekemiseksi, ja ehkä olen itsekin uskaltanut oikeasti vaatia. Kun on treeneissä nähnyt, miten koira irrottaa suoraan purusta, tulee käskystä sivulle ja ottaa kontaktin, niin pöljäähän se on uskoa, että tottista tehdessä se kapulan heitto on ylivoimainen este koiralle istua paikoillaan!

Mutta siis, noudot alkaa tosiaan näyttää pikku hiljaa noudoilta. Muutama ilta sitten aloin työstämään a-estettä nami-targetin kanssa. Ajatuksena oli, että siitä saisi sellaisen ”agilitymäisen hillityn” suorituksen, jossa nokka pysyisi kiinni. Noh, sanotaanko näin, että ainakin se koira sentään oppi, mitä käsky ”aa” tarkoittaa… 😉 Olin kuvitellut, että saan juoksuttaa Kimua ees-taas esteen yli, että suoritukseen tulee varmuutta, mutta otettiinkin itse asiassa jo ekalla treenikerralla kapula mukaan. Nyt näyttäisi jo siltä, että Kimu on tajunnut ylipäätään noudoissa sen idean, että jos menomatkalla mennään jonkun asian yli, niin kapulan kanssa ylitetään se sama asia uudestaan. Hyvä Kimble!!

Kolmas treeniaihe on sitten ollut maastot. Jostain internetin syövereistä löysin loistavan jäljennostoharjoituksen, mikä tehtiin ns. janapuuna. Eli yhden ja saman janan ylitti (meidän tapauksessa) kolme jälkeä, kunkin jäljen etäisyys oli kymmenisen metriä. Idea siis on, että jäljet kävellään suoraan janan yli, jäljillä oli pituutta noin 10-20 metriä, ja kun jälki oli kävelty, mentiin se kymmenisen metriä janan suuntaisesti eteenpäin, ja taas ylitettiin jana suoraan. Jälkiä ajaessa sitten palattiin aina ekan kepin noston jälkeen takaisin janalle, josta uudestaan lähetys seuraavalle jäljelle.  No, kahdella ekalla jäljellä Kimu nosti takajäljen, kolmannella sai ilmeisesti ilmavainun kepistä, kun oikaisi janalta metsään nostamatta ”oikeaa” jälkeä oikeasta kohtaa. Kimulla on jäljestämisessä, kuten myös elämässä yleensä, hirveä kiire tehdä monta asiaa yhtä aikaa. En oikein tiedä, miten esim. tuohon janalla kiirehtimiseen pitäisi puuttua, että se koirakin tajuaa, miksi puututaan.

Samalla treenikerralla tehtiin ensimmäistä kertaa sataan vuoteen esineruutua, tai esinekaistaletta. Pituutta taisi olla lähemmäs 50 metriä, mutta kaistale oli vain pari metriä leveä. Olin ahkera ja tein jopa tallaukset! Esineinä oli rukkanen, ikean hiiri ja lenkkarin irronnut kieli. Esineet nousi tässä järjestyksessä, oli lähes vierekkäin ihan takarajalla, ja olin vienyt ne Kimun katsellessa. Hirveällä huudollahan sinne metsään piti taas lähteä, kaksi ekaa esinettä nousi hyvin, tuon lenkkarin kielen kanssa oli tekemistä. Löytyi siis totta kai heti, mutta Kimu ei meinannut nostaa sitä millään! Meni ihan juoksenteluksi, kutsuin jopa kerran pois ja lähetin uudestaan, kun ei meinannut hommasta tulla mitään. Sitten kun suostui ottamaan sen suuhunsa, niin tiputti melkein heti. Käsky tuoda uudestaan, ja heti jos meni kehumaan, niin tipautti. Meinasi hirttää itsellä kiinni jo ihan lopullisesti, kun lopulta se lipari tuotiin parin metrin päähän, mutta siitä se ei meinannut ”löytyä” enää millään! Tuli se lopulta ihan käteen asti, mutta johan oli taistelua!

Nyt tehotreenaukseen lähtee tottiksessa eteenmeno (hirveää härväystä eikä meinaa irrota suoraan), jäljen nosto janalta (ei tunnu olevan hirveästi käsitystä asiasta) ja esineruutu (paljon outoja esineitä, sitten vasta ruudun suurentaminen!). Eli onhan tässä mitä touhuta!

Terveisiä sairastuvalta

Täällä aloitettiin sitten sopivasti juhannuksen alla sairastaminen. Huomasin sunnuntai-iltana, että Kimu ravisti pari kertaa päätänsä, mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Maanantaina iltapäivästä huomasin taas ravistelua, ja katsoin vähän tarkemmin. Ja niinhän sitten toinen korva oli ihan töhnäinen! Korva oli täynnä tatinaa, ja sen renssaamisessa menikin sitten hetki, mutta näkyviltä osin sain sentään puhtaaksi.

”Olen niiiin sairas, saatan ehkä kuolla ilman rakkautta!”

Ravistelu ei kuitenkaan putsaukseen loppunut, vaikkei se missään kohtaa kovin voimakasta tai häiritsevää ollutkaan. Soitin kuitenkin eilen eläinlääkärille, ja päästiinkin ihan saman tien vastaanotolle. Kyllähän sieltä korvasta vaan tulehdus löytyi, ja kuulemma tulehduksen seurauksena hiivaakin.

Vaikka Kimu kotona oli antanut putsata, tutkia ja räplätä korviansa, eläinlääkärillä se oli sitä mieltä, että nyt ollaan tosi tosi kipeitä! Jo siinä vaiheessa, kun tervettä korvaa katsottiin, piti valittaa, ja näytteenotto se vasta tappavaa olikin! Eläinlääkäri oli niin vakuuttunut pienen malinöösin sairaudesta, että määräsi oikein kipulääkekuurinkin! Kotona potilas oli sitten varsin potilasta: hyvä ettei kulkenut ontuen, kun joku sitä katsoi! Ja rakkautta ei tietenkään voi tuollaisessa tilassa saada tarpeeksi!

Hoidoksi määrättiin noiden kipulääkkeiden lisäksi korvan putsausta alkuun kerran päivässä, muutaman päivän päästä kerran kolmessa päivässä miedolla putsausaineella, apteekista löytyi Epi-Otic. Lisäksi tuli kahden viikon korvatippakuuri Canofitea, jota lurautetaan korvaan kahdesti päivässä. Jo vuorokaudessa korvan tilanne on parempi, eikä Kimu oikeastaan ole ollenkaan enää ravistanut päätänsä.

Nyt on myös seuraavalle potilaalle varattu tutkimusaika: Rasa menee ensi keskiviikkona tutkimuksiin sen äänensä takia, jos meidän maalimies sitten saisi sielullensa rauhan…

…Sä järrrjen veit…

Rasa 9 kk.

Erään pikkuapinan kanssa on tullut viime aikoina väännettyä kättä vähän astetta enemmän. Ai mistäkö? No niistä saakelin autoista… Tilanne on taas pahentunut siitä, mitä se jo parhaimmillaan oli. Järkihän tässä lähtee! Ongelmana on tosiaan se, että Rasa olisi jahtaamassa autoja, käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun tiellä menee auto ohi, niin Rasa olisi hyppäämässä perään. Lisäksi tässä oli sellainen pieni lisä, että kun pikkuneitiä on komentanut idiotismista, niin se päätti purkaa kaiken kiukkunsa järsäisemällä käteen kiinni.

Tilannetta on nyt lähdetty purkamaan oireiden hoidolla. Jotta kiukun purkamiseen on kaikille mukavampi vaihtoehto, Rasa ulkoilee ”pallopatentin” kanssa: narupallo on sidottu pantaan kiinni, niin että tilanteen sattuessa pallon voi napata suuhun ja purkaa olot siihen. Rasa saa myös haukkumalla nostettua kierroksia, joten kaulassa on myös haukkupanta. Näiden kaikkien välineiden avulla lopputulos on se, että autojen perään oltaisiin edelleen sinkoamassa, mutta koska pannan kanssa ei tee mieli haukkua, niin Rasa ei rupea lietsomaan mitään kiukkukohtauksia. Sitten kun kuorma alkaa käydä liian raskaaksi, onkin pallo jo suun ulottuvilla. Järki olis siis hirveen kiva asia, saiskohan sitä ostettua tollasille teinikoirille jostakin?

Kauheasti me ei olla edes treenailtu mitään, kun ei toi oma hermorakenne oikein riitä pysymään positiivisena kaiken hermojen kiristelyn jälkeen… MUTTA! Me käytiin kasvattajan luona saamassa tukea ongelmiin, ja samalla reissu Rasamanteri pääsi leikkimään maalimiehen kanssa! Ja maalimiehen mukaan se on tosi hieno ja lupaava ja vaikka mitä! Ja seuraavana päivänä kasvattaja olikin järkännyt meille treenipaikan täältä meidän läheltä!! Huhtikuun alussa kuulemma pitäisi päästä alottamaan, kunhan kenttä on sulanut. Nyt pitäisi siis parissa viikossa saada tottis sen näköiseksi, että kehtaa lähteä ihmisten ilmoille koiran kanssa. Olen ihan super innoissani treenimahdollisuudesta, vielä pitäisi pari viikkoa jaksaa odottaa!