Jälkiplääh ja aargh!

Me ollaan kadotettu Kimun kanssa nyt aivan täysin meidän zen-tila jäljellä, koko homma on aivan atomeina! Tällä hetkellä Kimulla ei oo mitään käsitystä, mitä se tekee metsässä, ja ah kuinka ankeeta onkaan katsella peiliin!

Mä vähän epäilen, että tää ahdistus alkoi siitä, kun aloin puuttumaan keppien ilmaisuun… Kimu otti siitä painetta, eikä enää meinannut haluta ilmaista millään tavalla, ja siitähän vuorostani sitten minä otin painetta. Ja ei tarvi olla mikään sherlock että tajuaa, ettei se ”se keppi on sun jalkojen juuressa, et pääse eteenpäin ennen kuin se on mulla kädessä!!!” oikein auta siihen jumitilaan…

Pari viimeistä jälkeä on siis mennyt ihan penkin alle. Ensin tein itse täysin uuteen maastoon reilu 500 m pitkän jäljen, joka sai vanheta tunnin. Maasto oli kyllä aika haastavaa, ja jälki sisälsi jopa parin metrin umpiperän, kun törmäsin ryteikössä ojaan, jonka yli en halunnut mennä… Jäljen vanhetessa käytiin tekeen (ihan super hyvin menneet) tottikset, ja sieltä sitten jäljen ajoon. Kaksi ensimmäistä keppiä taisi nousta, vaikka jäljen ajo oli tosi huolimatonta. Siinä Kimun menoa katsoessa tuli mieleen, että siitä tulisi varmaan parempi pelastuskoira, kun se risteili hajua hakien… Umpiperältä jouduin käskemään pois (kävi juomassa ojassa), mutta siitä lähti vielä suht keskittyneesti, kun käskin nostaa jäljen uudestaan. Sitten mentiin ryteikköön, ja siellä Kimu päätti jättää jäljestyksen jonnekin paremmalle paikalle, ja rupesi vain juoksemaan suu auki ja nokka ylhäällä. Siinä rytäkässä sitten kaaduin sinne kannikkoon, ja liina pääsi luonnollisesti irti, ja sain sitten juosta koiran perässä (jonka mielestä se oli varmaan tosi kivaa juoksentelua siellä kimpassa!), kunnes karjasin sen maahan, ja rämmin ottamaan sen kiinni. Koska oltiin vielä jäljen paikkeilla, yritin saada nostamaan jäljen vielä kertaalleen, mutta eihän siitä mitään tullut, ja marssittiin sitten kiukkuisena autolle. Kotikulmilla tehtiin ”korjaussarja”, jäljellä pituutta noin 50 metriä, yhteensä kolme keppiä, ja useita ruokakasoja matkan varrella, ehti vanheta ehkä vartin verran. Nyt ajoi syvällä nenällä ja tarkasti.

Noin viikko sitten kaveri teki meillä taas vieraaseen maastoon noin 300 m pitkän jäljen, joka vanheni noin (vajaan) tunnin. Jälki nousi minimalistiselta janalta ihan hyvin, mutta jo ihan muutamien metrien päässä hommasta katosi idea ihan täysin. Kimu rupesi taas juoksentelemaan ilman minkäänlaista keskittymistä. Jostain syystä harhauduttiin sitten jollekin kepille (keppien paikat oli merkattu vessapaperilla puuhun), eikä vaan millään löytänyt sitä. En päästänyt jatkamaan, mutta Kimulla oli ihan täysin idea hukassa. Ja taas kiristy hermo! Lähdetttin taas vauhdilla autolle, tältä reissulta ei siis noussut ei kepin keppiä!! Tämänkin jäljen jälkeen tehtiin korjaussarjaa, ihan suora jälki kahdella kepillä, pituus noin 30+30 askelta, väleissä oli ruokaa. jäljelle lähtö oli vaikeaa, ajoi ihan suht ok.

Nyt pitäisi tehdä sitten aivan naurettavan helppoja itseluottamuksennostatusjälkiä. Ja lisäksi myös keppijälkiä, joilla kepeillä tulee mahtibileet.

Voi plääh ja aaargh miten tää meidän pakka on nyt aivan täysin hajalla! Jonkin aikaa näytti jo tosi hyvältä, Kimu teki älyttömän sinnikkäästi töitä, vaikka ei toki koskaan mitenkään hirveen tarkasti. Ja nyt on sitten koko setti ihan levällään…

Treeniä, treeniä ja treeniä

Siinä missä Rasa on ollut sairaslomalla kaikesta treenistä, ja se on päässyt vain pitkille metsälenkeille, Kimun kanssa ollaan treenattu ihan hiki hatussa.

IPO-treeneissä ollaan alettu tekemään hallintaa. Vaikka olen aiemminkin halunnut jo kontaktin ennen kentälle menoa (kontaktista lähdetäänkin sitten ihan liina soiden!), viime kerralla maalimies käski tuoda ihan ”perille asti” hallinnassa. Oli muuten piiiitkä kymmenisen metriä, kun sivistyneen seuraamisen tilalla Kimu tarjoili näitä ”jos nyt kuitenkin kyylään tota kivaa miestä mieluummin”- tai ”jos nopeesti sinkoan, niin kukaan ei varmaan huomaa mitään”-vaihtoehtoja… Kun ajattelin kääntyä ympäri, ja ottaa siihen perusasennon, Kimu ajatteli, että voi tulla istumaan mun oikealle puolelle nenä edelleen kohti maalimiestä. Tässä kohtaa jopa mm nauroi, mutta kyllä me ihan oikeasti sinne kentällekin päästiin, askel kerrallaan!

Aiemminkin oltiin jo tehty sitä, että irrotuksesta Kimun tulee käskystä siirtyä sivulle, ja kontaktista pääsee haukulle. Tämän työstöä jatkettiin, ja vaadittiin ihan oikeaa kontaktia, eikä nopea vilkaisu enää riittänyt.

Hallintaharjoitukset kentällä on johtanut siihen, että meidän tottis näyttää ”ihan itsestään” paremmalta. Sitä tottista ollaankin hinkattu ihan viimeistä päivää tässä viime aikoina! Ehkä Kimu on alkanut yhdistää tekemisen yhdessä tekemiseksi, ja ehkä olen itsekin uskaltanut oikeasti vaatia. Kun on treeneissä nähnyt, miten koira irrottaa suoraan purusta, tulee käskystä sivulle ja ottaa kontaktin, niin pöljäähän se on uskoa, että tottista tehdessä se kapulan heitto on ylivoimainen este koiralle istua paikoillaan!

Mutta siis, noudot alkaa tosiaan näyttää pikku hiljaa noudoilta. Muutama ilta sitten aloin työstämään a-estettä nami-targetin kanssa. Ajatuksena oli, että siitä saisi sellaisen ”agilitymäisen hillityn” suorituksen, jossa nokka pysyisi kiinni. Noh, sanotaanko näin, että ainakin se koira sentään oppi, mitä käsky ”aa” tarkoittaa… 😉 Olin kuvitellut, että saan juoksuttaa Kimua ees-taas esteen yli, että suoritukseen tulee varmuutta, mutta otettiinkin itse asiassa jo ekalla treenikerralla kapula mukaan. Nyt näyttäisi jo siltä, että Kimu on tajunnut ylipäätään noudoissa sen idean, että jos menomatkalla mennään jonkun asian yli, niin kapulan kanssa ylitetään se sama asia uudestaan. Hyvä Kimble!!

Kolmas treeniaihe on sitten ollut maastot. Jostain internetin syövereistä löysin loistavan jäljennostoharjoituksen, mikä tehtiin ns. janapuuna. Eli yhden ja saman janan ylitti (meidän tapauksessa) kolme jälkeä, kunkin jäljen etäisyys oli kymmenisen metriä. Idea siis on, että jäljet kävellään suoraan janan yli, jäljillä oli pituutta noin 10-20 metriä, ja kun jälki oli kävelty, mentiin se kymmenisen metriä janan suuntaisesti eteenpäin, ja taas ylitettiin jana suoraan. Jälkiä ajaessa sitten palattiin aina ekan kepin noston jälkeen takaisin janalle, josta uudestaan lähetys seuraavalle jäljelle.  No, kahdella ekalla jäljellä Kimu nosti takajäljen, kolmannella sai ilmeisesti ilmavainun kepistä, kun oikaisi janalta metsään nostamatta ”oikeaa” jälkeä oikeasta kohtaa. Kimulla on jäljestämisessä, kuten myös elämässä yleensä, hirveä kiire tehdä monta asiaa yhtä aikaa. En oikein tiedä, miten esim. tuohon janalla kiirehtimiseen pitäisi puuttua, että se koirakin tajuaa, miksi puututaan.

Samalla treenikerralla tehtiin ensimmäistä kertaa sataan vuoteen esineruutua, tai esinekaistaletta. Pituutta taisi olla lähemmäs 50 metriä, mutta kaistale oli vain pari metriä leveä. Olin ahkera ja tein jopa tallaukset! Esineinä oli rukkanen, ikean hiiri ja lenkkarin irronnut kieli. Esineet nousi tässä järjestyksessä, oli lähes vierekkäin ihan takarajalla, ja olin vienyt ne Kimun katsellessa. Hirveällä huudollahan sinne metsään piti taas lähteä, kaksi ekaa esinettä nousi hyvin, tuon lenkkarin kielen kanssa oli tekemistä. Löytyi siis totta kai heti, mutta Kimu ei meinannut nostaa sitä millään! Meni ihan juoksenteluksi, kutsuin jopa kerran pois ja lähetin uudestaan, kun ei meinannut hommasta tulla mitään. Sitten kun suostui ottamaan sen suuhunsa, niin tiputti melkein heti. Käsky tuoda uudestaan, ja heti jos meni kehumaan, niin tipautti. Meinasi hirttää itsellä kiinni jo ihan lopullisesti, kun lopulta se lipari tuotiin parin metrin päähän, mutta siitä se ei meinannut ”löytyä” enää millään! Tuli se lopulta ihan käteen asti, mutta johan oli taistelua!

Nyt tehotreenaukseen lähtee tottiksessa eteenmeno (hirveää härväystä eikä meinaa irrota suoraan), jäljen nosto janalta (ei tunnu olevan hirveästi käsitystä asiasta) ja esineruutu (paljon outoja esineitä, sitten vasta ruudun suurentaminen!). Eli onhan tässä mitä touhuta!

Ilmaisupohdintaa

”Kato mitä löysin!”

Kimun kanssa ollaan tehty taas muutamia metsäjälkiä ja sitten ihan vain ilmaisuharjoituksia.

Reilu viikko sitten tein aikalailla tasan 500 m pitkän jäljen, vanheni tunnin, ja sisälsi paljon kulmia, myös pikkuruisen hiekkatien ylityksen. Ja kun Kimun teemana on ”nopeammin, kovempaa ja lujempaa”, niin jäljestys oli sitten sen mukaista. Meinasi mennä ihan juoksenteluksi, sinkoili vaan nenä ylhäällä pitkin metsää, graaaaah!

En tietenkään muistanut tarkasti, missä jälki menee, mutta esimerkiksi tien ylityksen olin ottanut sellaiseen kohtaan, että varmasti muistan oikean paikan. Ennen tietä jälki meni aika ryteikköisessä metsässä, jonne jäi yksi keppi. En kyllä tiedä, millä tuurilla ne muut nousi… Tien ylityksen jälkeen jälki muuttui ”peltojäljeksi”, kun toinen puolisko kulki melko pitkässä heinikossa (jonne luonnollisesti oli jäänyt kävelyn jälkiä näkyviin). Toisella puoliskolla meno jo parani, mutta sitten tultiin loppusuoralle… Vain muutamia metrejä ennen viimeistä keppiä olin tehnyt kulman, ja viimeiset metrin kulkivat tien suuntaisesti sen sivussa. Kimu olisi rynninyt kepin yli, mutta kun pidin liinaa kireällä, se tarkensi hienosti. Mutta sitten alkoi ilmaisupelleily! En ollut ehtinyt palkata ilmaisua, kun Kimu oli jo rynnimässä eteen päin, jolloin vaadin uutta ilmaisua, mutta siinä rytinässä se keppi lensi tietysti jonnekin! Ihme ettei enempää paineistunut, kun käskin vain etsiä ja tuoda, koira pyöri rinkiä ja olisi halunnut vain juoda ojasta. 😦 No siinä vaiheessa kun joku(?) keppi oli sitten suussa, niin palkkasin pallolla, ja päästiin pois. Mutta voi morjens kun ärsytti lopettaa homma tällaiseen sähellykseen!

Keppien ilmaisuhan on metsäjäljellä täysin vapaa, ja sen takia olen yrittänyt ajaa Kimun ajatusmaailmaan sitä toimintaa, että kepin voi kyllä ottaa suuhunsa, mutta saman tien on syytä mennä maahan. Tähän olen ajatellut kahta syytä: ensinnäkin Kimulle on luontaista tarttua asioihin, tietysti myös keppeihin, joten se suuhun ottaminen on osaltaan palkitsevaa. Toisekseen maahanmeno vähän rauhoittaa tahtia, eli sitä kovinta juoksemista saisi ehkä vähän hidastettua. Eli win-win-tilanne, mikäs sen parempaa?!

Tajusin kuitenkin joku aika sitten, että jos ikinä milloinkaan ollaan siellä ipo-kokeessa, niin ilmaisuja on tasan kaksi: koira joko ilmaisee esineen koskematta TAI ottaa sen suuhunsa ja tuo ohjaajalle. Ja ilmaisu pitää ilmoittaa ennen pellolle lähtöä, ja väärin ilmaistusta esineestä ei tule pisteitä. Eikä pisteen pistettä heru siinäkään tilanteessa, että esim. maahan menemällä ilmaiseva koira koskee hampaan kärjelläkään esineeseen.

Kimun kohdalla siis on tasan kaksi vaihtoehtoa: joko tekee maahanmenosta keppiä koskematta hirveän taistelun tai antaa Kimun tuoda keppi, ja samalla seilata jäljen päällä ees-taas keppiä mahdollisesti mälväten. Miten musta tuntuu, että tässä voi vaan hävitä?

Toistaiseksi olen tullut sitten siihen tulokseen, että parempi antaa tuoda ne kepit ja esineet, eipä tule mitään ilmaisuun liittyvää konfliktia ainakaan rakennettua. Ja kädet ristissä sitten uskon jäljen imuun, että se vetää mennessään ongelmitta ja sivistyneesti myös sen jälkeen, kun sieltä 10 m päästä on lähdetty tuomaan sitä keppiä häntä tötteröllä…

Onko se sittenkin niin helppoa?

Me ollaan innostuttu Kimun kanssa tekemään metsäjälkeä nyt ihan urakalla! Kimu tykkää, ja mä tykkään! Ehkä se on sitä varten niin kivaa, kun siinä ei oikein pysty hiomaan mitään hienosäätöä, vaan koiran pitää tajuta homman juoni ihan ite.

Takana on siis muutamia 100-600 metriä pitkiä jälkiä, enemmän tai vähemmän kiemuraisia. Vauhtiahan Kimulla on ihan liikaa, niin että se oma suoriutuminen siellä liinan toisessa päässä muistuttaa uhkaavasti maastojuoksua. Mutta pääasia että on kivaa! 🙂 Vauhti tuo mukanaan luonnollisesti epätarkkuuttakin, eli ihan hirveän kivaahan se ei ole. Ja milläs muulla sitä keskittymistä saisi lisää kuin lisäämällä motivaatiota itse jälkeen. Ja se motivaatiohan tulee helposti keppien kautta.

Aiemmin ollaan tehty Kimun kanssa peltojälkeä, ja muutamia kertoja meillä on ollut jäljellä lyhyitä keppejä. Tässä kohtaa voisin todeta, että voisin varmaan kirjoittaa kirjan otsikolla ”Näin yrität opettaa kaiken vaikeimman kautta”… Jonkun logiikan mukaan lähdin opettamaan keppi-ilmaisua siten, että keppejä vain janalle ja kepin kohdalla maahan-käsky, ”koska näin se oppii yhdistämään kepin maahanmenoon”, kirjoitti varmaan joku fiksu joskus jossain, kun sen päähäni sain. Voin kertoa, että ei uppoa vauhdikkaan malin päähän, että jonkun oksan pätkän kohdalla pitäisi mennä pötköttelemään! No kuinka se keppi-ilmaisu sitten onnistuu helpoimmin? No laittamalla niitä keppejä ihan kunnolla maastoon tehdyn jäljen päälle muutaman metrin välein, ja kun nokka osuu jäljellä ekaan keppiin, niin ei muuta kuin ”wauuuu, jess, tosi mahtavaa, ota nami!!” Toista toisella kepillä, ja kas – kolmas keppi tuodaan jo käteen! Kyllä se vaan joskus voi olla Kimun kanssa ihan naurettavan helppoa!

Ollaan tehty muutamia ”keppijälkiä”, eli jälki on vain noin sata askelta pitkä, ja keppejä on 10-20 askeleen välein. Ajattelin, että näin saisi keppien idean iskostettua tajuntaan, ja motivoitua sitä ilmaisua, kun kepin löytämisestä tulee aina paljon kehuja ja nameja. Lisäksi ollaan tehty yksi ”ihan oikea jälki” kuudella kepillä, pituutta oli tosin vain muutama sata metriä.

Itse haluaisin, että Kimu ilmaisisi kepit menemällä maahan, sillä näin estäisi keppien järsimistä ja jäljellä ees-taas seilaamisen. Koska Kimulle on kuitenkin huomattavasti mieluisempaa ottaa ne kepit suuhun, ja lisäksi sillä on mieletön polte jäljelle, niin ajattelin ainakin toistaiseksi päätyä kompromissiin: ottakoon kepin suuhunsa, mutta sitten maahan. Kauheasti en haluaisi alkaa vääntämään ilmaisusta, sillä pelkään pahoin, että helposti itse jälki veisi keppimotivaation ohi, ja joka ikinen keppi jäisi metsään. Tällä hetkellä vielä kehun heti kun keppi paikallistetaan, ja käsken sitten maahan, jossa saa nameja. Toistaiseksi menee hyvin, seuraavaksi meinasin ottaa sen maahanmenon ennen kehuja, saa nähdä kuinka se alkaa toimimaan.

Treeniä, treeniä!

Me ollaan täällä nyt suuren suuressa treenihumussa! Kaveri oli käymässä pari viikkoa sitten koiransa kanssa, ja me pidettiin oikein kunnon koiratreenipäivä. Kaikki pääsi tekemään tottista, ja Kimu lisäksi jälkeä. Kimu teki elämänsä ensimmäisen metsäjäljen, ja se oli heti vieraan tekemä. Pituutta oli n. 150 m, ensimmäisellä noin viidellä askeleellä raksuja oli joka askeleella,  ja siitä ne sitten väheni tasaisesti siten, että pian niitä oli vain joka 5.-10. askeleella. Suoria kulmia oli muistaakseni (muistelin, että jälki olisi tullut SportsTrackeriin, mutta ei näköjään…) kaksi. Keppejä ei ollut. Kimu ajoi jäljen todella kivasti, ja ennen kaikkea vauhdilla! Kulmat meni kuin viivottimella olisi vedetty, jäljen seuraaminen oli ”ihan ok”-tarkkaa. Namien takia jälki ei kauheasti vanhentunut, ehkä senkin takia jäljen seuraaminen oli melko risteilevää. Kaiken kaikkiaan kuitenkin kelpotyötä. Metsäjäljestä innostuneena tehtiin myös seuraavana päivänä jälki, taas ”vieraan” tekemä, pituutta sillä oli reilu 700 m, jälki oli melkoista siksakkia, vaikka olin yrittänyt ohjeistaa suorien kulmien tärkeyden mahdollisimman yksiselitteisesti… Raksuja oli alussa, lopussa ja matkan varrella epäsäännöllisesti. Taas lähdettiin melko tuoreelle jäljelle. Kimu ajoi oikein hyvin, ensimmäinen kulma oli aika pian alusta, ja varsinkin se mentiin niin tarkasti, ettei tarkemmin olisi mahdollista! Jälki kulki yhdessä kohdassa melko kallioisessa kohdassa, ja siellä Kimu kadotti sen. Kun näytti, että menee juoksenteluksi eikä se näyttänyt tosissaan etsivän jälkeä, kysyin mukana tulevalta jäljentekijältä seuraavan varman paikan, ja aloitettiin sitten uudestaan.  Loppujälki sujuikin sitten jo paremmin.

”Joko mennään, joko tehdään?!”

Tottiksissa ollaan Kimun kanssa tehty paljon vauhdista maahan menoa tötsän kiertämisen kautta. Ajatus siis siinä, että eteen lähetyksen maahan meno olisi parempi. Kimun täytyy totta kai huutaa koko menomatka tötsälle, maahan se kyllä menee, mutta ei niin nopeasti kuin haluaisin. Olen päättänyt aloittaa myös noudot ihan alusta: tarkoitus on räjäyttää koko nouto niin pieniksi atomeiksi, että sen saa kasattua ihan alusta asti uudelleen. Noutoa ollaan pohjustettu jo pitkään, vaikka itse kapulaa Kimu ei ole nähnyt aikoihin. Suurin ongelma noudon kanssa oli siinä, että Kimu kuumuu jo pelkästi kapulan lentämisestä niin pahasti, että saattaa pahimmassa tapauksessa varastaa kapulalla. Tätä ollaan työstetty luopumisharjoittelulla, eli esim. ”sivu” todellakin tarkoittaa, että sivulla istutaan ja pidetään kontaktia, vaikka pään vieressä heiluisi pallo tai patukka, ja vaikka niitä heittelisi miten. Ihme kyllä, edistystä on tapahtunut PALJON! Nyt olen ottanut käsittelyyn hyppynoudon pohjustuksen, eli Kimu on saanut loikkia toko-estettä ees-taas patukka suussa, tai napaten patukan matkalta. Myös patukka suussa voi haukkua, ihan vaan tiedoksi, jos joku ei tiennyt… Mutta tärkeintä on ollut huomata, että se patukku pysyy suussa ilman, että sitä pitää mälvätä!

Pätevin Kimu!

Rasakin on päässyt tekemään paljon tottista! Se tuntuu oppivan asioita ihan iteksiään, sillä edistystä tapahtuu, vaikka me ei edes olla treenattu tarpeeksi! Se kun tajusi, että ”sivu” tarkoittaa ”istu sivulla ja pidä kontaktia, tai pyri aktiivisesti tähän asentoon”, niin seuraaminenkin onnistuu vaikka kuinka pitkiä matkoja! Miten mahtavaa! Ja parasta tässä on tietenkin se, että paikka ja asento ovat hyviä! Toki seuruu saisi olla vieläkin tiiviimpää ja aktiivisempaa, mutta näihin treenikertoihin nähden se on täydellistä! Jotkut asiat tuon terroristi-piraijan kanssa on vaan niin helppoja! Kakarakoira alkaa osoittaa myös muutenkin oppimista treeneissä: parina kertana olin kokeillut sen kanssa tötsän kiertoa, ja nyt se tekee jo kuin vanha mestari. Ja maahanmenot vauhdista on hienot! Tosin Rasa oppi tän niin hyvin, että se osaa tehdä koko kuvion (sivulta tötsän kierto ja maahan) myös ihan itsenäisesti. Esim. silloin, kun arvostaisin enemmän ihan vain sitä sivulla istumista.

Ooo, se seuraa! Se seuraa suorassa!

Rasan kanssa treenimotivaatiota lisää entisestään se, että me saatiin kuin saatiinkin se treenipaikka!! Ja tottiksenhan on syytä olla jollain tolalla, että kehtaa ihmisten ilmoille lähteä… Tosin pieniä vaikeuksia on tässäkin: ensimmäiset treenit oltiin sovittu heti vapun jälkeen, mutta eräs nimeltä mainitsematon tätikoira päätti kouluttaa tottelematonta kakaraa rouskaisemalla sitä lavasta (ei muuten Rasa kahteen päivään yrittänyt enää ryysiä ovesta!)… Rasaahan ei pienet naarmut haittaa, mutta vekki on sen verran iso ja syvä, ja vielä hankalassa paikassa, ettei edes normaali riehuminen, saati treenit, tule nyt kysymykseenkään. Harmittaa, kun taas joutuu odottamaan melkein viikon lisää, mutta minkäs teet… Toivotaan, että ensi viikolla Rasakin on yhtenä kappaleena, ja päästään vihdoin osallistumaan!

Olen syytön! Katso viattomin ilmeeni!