Treeniä, treeniä ja treeniä

Siinä missä Rasa on ollut sairaslomalla kaikesta treenistä, ja se on päässyt vain pitkille metsälenkeille, Kimun kanssa ollaan treenattu ihan hiki hatussa.

IPO-treeneissä ollaan alettu tekemään hallintaa. Vaikka olen aiemminkin halunnut jo kontaktin ennen kentälle menoa (kontaktista lähdetäänkin sitten ihan liina soiden!), viime kerralla maalimies käski tuoda ihan ”perille asti” hallinnassa. Oli muuten piiiitkä kymmenisen metriä, kun sivistyneen seuraamisen tilalla Kimu tarjoili näitä ”jos nyt kuitenkin kyylään tota kivaa miestä mieluummin”- tai ”jos nopeesti sinkoan, niin kukaan ei varmaan huomaa mitään”-vaihtoehtoja… Kun ajattelin kääntyä ympäri, ja ottaa siihen perusasennon, Kimu ajatteli, että voi tulla istumaan mun oikealle puolelle nenä edelleen kohti maalimiestä. Tässä kohtaa jopa mm nauroi, mutta kyllä me ihan oikeasti sinne kentällekin päästiin, askel kerrallaan!

Aiemminkin oltiin jo tehty sitä, että irrotuksesta Kimun tulee käskystä siirtyä sivulle, ja kontaktista pääsee haukulle. Tämän työstöä jatkettiin, ja vaadittiin ihan oikeaa kontaktia, eikä nopea vilkaisu enää riittänyt.

Hallintaharjoitukset kentällä on johtanut siihen, että meidän tottis näyttää ”ihan itsestään” paremmalta. Sitä tottista ollaankin hinkattu ihan viimeistä päivää tässä viime aikoina! Ehkä Kimu on alkanut yhdistää tekemisen yhdessä tekemiseksi, ja ehkä olen itsekin uskaltanut oikeasti vaatia. Kun on treeneissä nähnyt, miten koira irrottaa suoraan purusta, tulee käskystä sivulle ja ottaa kontaktin, niin pöljäähän se on uskoa, että tottista tehdessä se kapulan heitto on ylivoimainen este koiralle istua paikoillaan!

Mutta siis, noudot alkaa tosiaan näyttää pikku hiljaa noudoilta. Muutama ilta sitten aloin työstämään a-estettä nami-targetin kanssa. Ajatuksena oli, että siitä saisi sellaisen ”agilitymäisen hillityn” suorituksen, jossa nokka pysyisi kiinni. Noh, sanotaanko näin, että ainakin se koira sentään oppi, mitä käsky ”aa” tarkoittaa… 😉 Olin kuvitellut, että saan juoksuttaa Kimua ees-taas esteen yli, että suoritukseen tulee varmuutta, mutta otettiinkin itse asiassa jo ekalla treenikerralla kapula mukaan. Nyt näyttäisi jo siltä, että Kimu on tajunnut ylipäätään noudoissa sen idean, että jos menomatkalla mennään jonkun asian yli, niin kapulan kanssa ylitetään se sama asia uudestaan. Hyvä Kimble!!

Kolmas treeniaihe on sitten ollut maastot. Jostain internetin syövereistä löysin loistavan jäljennostoharjoituksen, mikä tehtiin ns. janapuuna. Eli yhden ja saman janan ylitti (meidän tapauksessa) kolme jälkeä, kunkin jäljen etäisyys oli kymmenisen metriä. Idea siis on, että jäljet kävellään suoraan janan yli, jäljillä oli pituutta noin 10-20 metriä, ja kun jälki oli kävelty, mentiin se kymmenisen metriä janan suuntaisesti eteenpäin, ja taas ylitettiin jana suoraan. Jälkiä ajaessa sitten palattiin aina ekan kepin noston jälkeen takaisin janalle, josta uudestaan lähetys seuraavalle jäljelle.  No, kahdella ekalla jäljellä Kimu nosti takajäljen, kolmannella sai ilmeisesti ilmavainun kepistä, kun oikaisi janalta metsään nostamatta ”oikeaa” jälkeä oikeasta kohtaa. Kimulla on jäljestämisessä, kuten myös elämässä yleensä, hirveä kiire tehdä monta asiaa yhtä aikaa. En oikein tiedä, miten esim. tuohon janalla kiirehtimiseen pitäisi puuttua, että se koirakin tajuaa, miksi puututaan.

Samalla treenikerralla tehtiin ensimmäistä kertaa sataan vuoteen esineruutua, tai esinekaistaletta. Pituutta taisi olla lähemmäs 50 metriä, mutta kaistale oli vain pari metriä leveä. Olin ahkera ja tein jopa tallaukset! Esineinä oli rukkanen, ikean hiiri ja lenkkarin irronnut kieli. Esineet nousi tässä järjestyksessä, oli lähes vierekkäin ihan takarajalla, ja olin vienyt ne Kimun katsellessa. Hirveällä huudollahan sinne metsään piti taas lähteä, kaksi ekaa esinettä nousi hyvin, tuon lenkkarin kielen kanssa oli tekemistä. Löytyi siis totta kai heti, mutta Kimu ei meinannut nostaa sitä millään! Meni ihan juoksenteluksi, kutsuin jopa kerran pois ja lähetin uudestaan, kun ei meinannut hommasta tulla mitään. Sitten kun suostui ottamaan sen suuhunsa, niin tiputti melkein heti. Käsky tuoda uudestaan, ja heti jos meni kehumaan, niin tipautti. Meinasi hirttää itsellä kiinni jo ihan lopullisesti, kun lopulta se lipari tuotiin parin metrin päähän, mutta siitä se ei meinannut ”löytyä” enää millään! Tuli se lopulta ihan käteen asti, mutta johan oli taistelua!

Nyt tehotreenaukseen lähtee tottiksessa eteenmeno (hirveää härväystä eikä meinaa irrota suoraan), jäljen nosto janalta (ei tunnu olevan hirveästi käsitystä asiasta) ja esineruutu (paljon outoja esineitä, sitten vasta ruudun suurentaminen!). Eli onhan tässä mitä touhuta!

Ääniongelmien selvittelyä

Rasa on nyt ollut eläinlääkärissä äänitutkimuksissa.

Täytyy kyllä sanoa, että oli ehkä stressaavin eläinlääkärireissu ikinä! Eläinlääkäriasema oli ensinnäkin tosi iso, ja kun me saavuttiin paikalle, oli odotushuoneessa noin kymmenkunta koiraa. Ja Rasa karjuu kuin viimeistä päivää! Sain sen onneksi rauhoittumaan, ja kun tuli kutsu lääkärille, koira oli jo koira, ei mikään hirveä villipeto. Sen verran rauhatonta tuolla kuitenkin oli, että Rasa ei meinannut millään nukahtaa rauhotteeseen. Vasta siinä kohtaa, kun menin sen viereen lattialle istumaan, ja silittelin vähän kaulalta, se malttoi rentoutua, ja silmät alkoi painua kiinni. Mutta eikös eläinlääkäri pamahtanut juuri silloin huoneeseen, ja jätti vielä oven auki käytävään, että Rasa varmasti virkosi! Kaiken huippu oli, kun hetken päästä huoneeseen pamahtaa joku nainen itseään esittelemättä, ja vetäisee vain ruiskun esiin, ja käskee pitää koiraa kiinni. Tiuskii sitten sekä mulle että puolitokkuraiselle koiralle, joka ei arvostaisi piikkiä reidessään. Käskee olemaan kiinnittämättä koiraan mitään huomiota, että se ”lopultakin nukahtaa”. No muutaman minuutin kun taas kuuntelin haukkumista, totesin, että enköhän kuitenkin saa omani ihan ite rentoutumaan, ja menin lattialle taas silittelemään Rasaa. Siihen se sitten nukahti melkein saman tien. Tää muija paljastui sitten hoitajaksi, jolla ei ollut minkäänlaisia käytöstapoja. Eläinlääkäri sitten myöhemmin kovin pahoitteli tapahtunutta, mutta jäihin noista kaikista tapahtumista melko paska maku suuhun…

Mutta sitten itse tuloksiin! Rasan kurkku siis tähystettiin kevyessä nukutuksessa. Lisäksi lääkäri katsoi anaalirauhaset, ja niissä olikin tulehdus! Suussa näkyi kuulemma kurkku ja kurkunpää erittäin punaisina, jopa verestävinä. Nielurisat oli huomattavan isot, eikä pysynyt ”pusseissaan”. Risat ei kuitenkaan ollut punaiset tai muuten ärtyneet. Kurkussa oli tulehdusta, joka lääkärin mukaan on seurausta anaalirauhastulehduksesta.

Nyt akuutisti lähdettiin hoitamaan tulehdukset pois, ja Rasa sai kymmenen päivän antibioottikuurin. Lääkäri oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä, ettei kurkkutulehdus selitä äänen käheytymistä, varsinkin, kun se on jo pentuna tullut. Todennäköisin vaihtoehto on kuulemma se, ettei ääni vain yksinkertaisesti kestä haukkumista, ja kurkku ärtyy fyysisestä rasituksesta.

Sitten kun antibioottikuuri on ohi, voidaan mennä treeneihin, ja katsoa siellä, millaista haukkua olisi tarjolla. Vähän kyllä vaikuttaisi siltä, että se ääni katoaisi ihan yhtä lailla… Jos se ääni käheytyy treeneissä, niin sitten katsotaan tilannetta uudestaan vuoden päästä, kun tullaan Saksasta. Eläinlääkäri sitä puhui, että periaatteessa koira vielä vuotiaana kasvaa jonkin verran, jolloin myös kurkun seudulla saattaa tulla muutoksia, eli ääni saattaisi vielä löytyä. Mitenkään erityisen toiveikas se ei ollut, mutta onpahan nyt edes joku pieni mahdollisuus olemassa. Sitten vasta mietitään, mitä muuta harrastusta sitä keksisi, missä ei ole haukkumista.

Terveisiä sairastuvalta

Täällä aloitettiin sitten sopivasti juhannuksen alla sairastaminen. Huomasin sunnuntai-iltana, että Kimu ravisti pari kertaa päätänsä, mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Maanantaina iltapäivästä huomasin taas ravistelua, ja katsoin vähän tarkemmin. Ja niinhän sitten toinen korva oli ihan töhnäinen! Korva oli täynnä tatinaa, ja sen renssaamisessa menikin sitten hetki, mutta näkyviltä osin sain sentään puhtaaksi.

”Olen niiiin sairas, saatan ehkä kuolla ilman rakkautta!”

Ravistelu ei kuitenkaan putsaukseen loppunut, vaikkei se missään kohtaa kovin voimakasta tai häiritsevää ollutkaan. Soitin kuitenkin eilen eläinlääkärille, ja päästiinkin ihan saman tien vastaanotolle. Kyllähän sieltä korvasta vaan tulehdus löytyi, ja kuulemma tulehduksen seurauksena hiivaakin.

Vaikka Kimu kotona oli antanut putsata, tutkia ja räplätä korviansa, eläinlääkärillä se oli sitä mieltä, että nyt ollaan tosi tosi kipeitä! Jo siinä vaiheessa, kun tervettä korvaa katsottiin, piti valittaa, ja näytteenotto se vasta tappavaa olikin! Eläinlääkäri oli niin vakuuttunut pienen malinöösin sairaudesta, että määräsi oikein kipulääkekuurinkin! Kotona potilas oli sitten varsin potilasta: hyvä ettei kulkenut ontuen, kun joku sitä katsoi! Ja rakkautta ei tietenkään voi tuollaisessa tilassa saada tarpeeksi!

Hoidoksi määrättiin noiden kipulääkkeiden lisäksi korvan putsausta alkuun kerran päivässä, muutaman päivän päästä kerran kolmessa päivässä miedolla putsausaineella, apteekista löytyi Epi-Otic. Lisäksi tuli kahden viikon korvatippakuuri Canofitea, jota lurautetaan korvaan kahdesti päivässä. Jo vuorokaudessa korvan tilanne on parempi, eikä Kimu oikeastaan ole ollenkaan enää ravistanut päätänsä.

Nyt on myös seuraavalle potilaalle varattu tutkimusaika: Rasa menee ensi keskiviikkona tutkimuksiin sen äänensä takia, jos meidän maalimies sitten saisi sielullensa rauhan…

Vaak sanoo vakuuttava varjeluskoira?

Rasalla on ongelma – Rasa ei hauku vaan Rasa vaakkuu!

”Mulla on asiaa, äänestä viis!”

Rasa-raukkahan haukku äänensä jo pentuna käheeksi, mulle tullessaan se vaakku kuin ankka. Oliskohan se ollut jotain 8 kuukauden ikäinen, kun ääni alkoi vasta kirkastua ja haukku tuli normaaliksi. Sitten mentiin ekoihin treeneihin, koira huusi sen pari tuntia autossa, ja ääni jäi sille tielle. Nyt siis kuukauden verran Rasan ääni on ollut taas käheänä: kotioloissa kun se haukkuu vaikka äänille, sitä ei huomaa, mutta treeneissä kentällä tullessa ääni on jo painuksissa, loppuvaiheessa se muistuttaa taas vaakkumista.

”Minullakin on mielipiteitä! Ja kova ääni!”

Maalimies ihmetteli ääntä jo heti ensimmäisellä kerralla, ja sanoi, että kurkku/nielu olisi hyvä tutkituttaa, ettei siellä ole mitään ongelmaa. Kun vein Kimun rokotuksille, kysyin eläinlääkäriltä, miten tuota pitäisi lähteä tutkimaan. No eläinlääkärihän piti mua jotakuinkin hulluna, kun selitin, että koiralla käheytyy ääni, kun se haukkuu tunti tolkulla… Tunnusti kyllä samalla, ettei ole näiden asioiden asiantuntija, eikä näin ollen osaa neuvoa toimintaa kovinkaan tarkasti.

Soitin nyt loppuviikosta sitten toiselle vastaanotolle, ja siellä hoitaja kävi selvittämässä asiaa eläinlääkärille. Kuulemma ”joillain koirilla nyt vaan menee ääni haukkumisesta”. En ole tähän ”diagnoosiin” ollenkaan tyytyväinen, sillä haukkuuhan ne muutkin koirat, ja lisäksi Rasalla ei se ääni ehdi palautua muutamassa päivässä. Kuulemma viikko pitäisi pitää ääntä levossa, ja sitten vasta katsotaan, jos on vielä tarvetta. No, Rasa on nyt ollut kolme päivää lähes poikkeuksetta haukkupannan kanssa, että kaikki mahdollinen ylimääräinen louskutus pysyisi poissa, mutta toistaiseksi ei ainakaan ole vielä muutosta. Ja siksi toisekseen, entä jos se ääni kirkastuukin tässä viikossa, mutta ensimmäisissä treeneissä loppuu taas? Kun joku syy siinä on oltava, että se ääni käheytyy suhteellisen vähällä käytöllä.

Kimu osaa jo irrotuksen, muttei pysty vielä haukkumaan vartioinnissa

No, täytyy katsoa viimeistään torstai-aamuna, mikä on Rasan äänen tilanne, ja soittaa sitten sen mukaan uudestaan eläinlääkärille. Todennäköisin vaihtoehto on, että jos se ääni yhtään levolla paraneekaan, niin ekoissa treeneissä se on taas finito…

 

Kuvien suttuisuus johtuu siitä, että napsin ne suoraan edeltävien treenien videoilta. Kivaa kun saa treenejä talteen!

Ilmaisupohdintaa

”Kato mitä löysin!”

Kimun kanssa ollaan tehty taas muutamia metsäjälkiä ja sitten ihan vain ilmaisuharjoituksia.

Reilu viikko sitten tein aikalailla tasan 500 m pitkän jäljen, vanheni tunnin, ja sisälsi paljon kulmia, myös pikkuruisen hiekkatien ylityksen. Ja kun Kimun teemana on ”nopeammin, kovempaa ja lujempaa”, niin jäljestys oli sitten sen mukaista. Meinasi mennä ihan juoksenteluksi, sinkoili vaan nenä ylhäällä pitkin metsää, graaaaah!

En tietenkään muistanut tarkasti, missä jälki menee, mutta esimerkiksi tien ylityksen olin ottanut sellaiseen kohtaan, että varmasti muistan oikean paikan. Ennen tietä jälki meni aika ryteikköisessä metsässä, jonne jäi yksi keppi. En kyllä tiedä, millä tuurilla ne muut nousi… Tien ylityksen jälkeen jälki muuttui ”peltojäljeksi”, kun toinen puolisko kulki melko pitkässä heinikossa (jonne luonnollisesti oli jäänyt kävelyn jälkiä näkyviin). Toisella puoliskolla meno jo parani, mutta sitten tultiin loppusuoralle… Vain muutamia metrejä ennen viimeistä keppiä olin tehnyt kulman, ja viimeiset metrin kulkivat tien suuntaisesti sen sivussa. Kimu olisi rynninyt kepin yli, mutta kun pidin liinaa kireällä, se tarkensi hienosti. Mutta sitten alkoi ilmaisupelleily! En ollut ehtinyt palkata ilmaisua, kun Kimu oli jo rynnimässä eteen päin, jolloin vaadin uutta ilmaisua, mutta siinä rytinässä se keppi lensi tietysti jonnekin! Ihme ettei enempää paineistunut, kun käskin vain etsiä ja tuoda, koira pyöri rinkiä ja olisi halunnut vain juoda ojasta. 😦 No siinä vaiheessa kun joku(?) keppi oli sitten suussa, niin palkkasin pallolla, ja päästiin pois. Mutta voi morjens kun ärsytti lopettaa homma tällaiseen sähellykseen!

Keppien ilmaisuhan on metsäjäljellä täysin vapaa, ja sen takia olen yrittänyt ajaa Kimun ajatusmaailmaan sitä toimintaa, että kepin voi kyllä ottaa suuhunsa, mutta saman tien on syytä mennä maahan. Tähän olen ajatellut kahta syytä: ensinnäkin Kimulle on luontaista tarttua asioihin, tietysti myös keppeihin, joten se suuhun ottaminen on osaltaan palkitsevaa. Toisekseen maahanmeno vähän rauhoittaa tahtia, eli sitä kovinta juoksemista saisi ehkä vähän hidastettua. Eli win-win-tilanne, mikäs sen parempaa?!

Tajusin kuitenkin joku aika sitten, että jos ikinä milloinkaan ollaan siellä ipo-kokeessa, niin ilmaisuja on tasan kaksi: koira joko ilmaisee esineen koskematta TAI ottaa sen suuhunsa ja tuo ohjaajalle. Ja ilmaisu pitää ilmoittaa ennen pellolle lähtöä, ja väärin ilmaistusta esineestä ei tule pisteitä. Eikä pisteen pistettä heru siinäkään tilanteessa, että esim. maahan menemällä ilmaiseva koira koskee hampaan kärjelläkään esineeseen.

Kimun kohdalla siis on tasan kaksi vaihtoehtoa: joko tekee maahanmenosta keppiä koskematta hirveän taistelun tai antaa Kimun tuoda keppi, ja samalla seilata jäljen päällä ees-taas keppiä mahdollisesti mälväten. Miten musta tuntuu, että tässä voi vaan hävitä?

Toistaiseksi olen tullut sitten siihen tulokseen, että parempi antaa tuoda ne kepit ja esineet, eipä tule mitään ilmaisuun liittyvää konfliktia ainakaan rakennettua. Ja kädet ristissä sitten uskon jäljen imuun, että se vetää mennessään ongelmitta ja sivistyneesti myös sen jälkeen, kun sieltä 10 m päästä on lähdetty tuomaan sitä keppiä häntä tötteröllä…

Kuinka tässä nyt näin kävi?!

Kimu oli joku aika sitten turistina mukana Rasan treeneissä, ja yksi maalimiehistä kyseli, saisiko hän joskus testata Kimua. Maalimiehellä on samansukuinen koira, joten kiinnostus oli ymmärrettävää. Sovittiin siis, että otan joku kerta toistekin Kimun matkaan mukaan, että maalimies pääsee kokeilemaan.

Viime viikolla koitti sitten tuo suuri ”testipäivä”, ja maalimies oli jo etukäteen ihan innoissaan. 😀

Pätevä, pätevämpi, Kimble!

Maalimies otti parit purut tyynyyn, ja sen jälkeen muutaman kerran hihaan. Kimu oli ihan sitä mieltä, että tää on ihan selkee juttu, fokusoi maalimieheen ihan alusta loppuun, ja haukkui hyvin – tosin ekaa kertaa kun mm:llä oli hiha, niin Kimulle tuli kunnon jumi! 😀 Niin suunnaton veto oli hihaan, ettei kuulunut pihaustakaan ääntä! Sitten kun hiha laski, niin pystyi taas haukkumaankin kunnolla.

Vähän tuntui purut olevan ”roiskasuja”, mutta ainakin omaan silmään ote näytti tiiviiltä – maalimies ei näitä oikein kommentoinut. Kerran Kimu pääsi vähän vahingossa rouskaisemaan hihaan, ja ote oli vain suun etuosalla. Tästä otettiin irrotus ihan ”koetyyliin”, siis niin että hiha oli edellään kiinni ja itse olin sivussa. Vähän kyllä epäilytti, malttaako Kimu irrottaa, kun maalimies käski ottaa irrotuksen ihan suoriltaan, mutta niin vain super-Kimble irrotti heti ensimmäisellä käskyllä!

Maalimies oli ihan viimesen päälle vakuuttunut Kimun toiminnasta. Ensimmäinen palaute oli, että ”ihan helvetin hyvä!” Kuulemma ainesta riittää ja ominaisuudet on kohdillaan. Maalimies vähän niin kuin ilmoitti, että treenaamaan olisi ruvettava, sillä kuulemma purujen osalta voisi olla tosi nopeaan koevalmiina. Ja näköjään sinne täpötäyteet treeniryhmäänkin olisi paikka yhdelle Kimulle…

Kimun kanssa olen kuitenkin vähän epäileväinen ipo-juttujen kanssa. Faktahan on se, että Kimu täyttää elokuussa jo kuusi, eikä se siitä enää nuorru. Nyt jos tulee jotain vammaa selkään tai hampaisiin, niin toipuminen olisi todennäköisesti pitkällinen prosessi. Ja entäs jos sielu ottaa osumaa…. Ipo kun on muutenkin laji, jota ei voi/kannata harrastella, tavoitteet tulisi olla selvillä, jotta treenaaminen on mielekästä.

Maalimies oli kuitenkin sitä mieltä, että olisi ihan realistiset mahdollisuudet päästä kokeeseen ennen elokuun puoliväliä, jolloin me lähdetään taas vuodeksi Saksaan. Tuo Saksaan lähdön ajankohtahan on huonoin mahdollinen, sillä kautta olisi kuitenkin reilu kaksi kuukautta vielä siitä jäljellä. Päätös olisi varmasti helpompi, jos tietäisi, että olisi sentään koko loppuvuosi aikaa käytettävissä…

Sovittiin kuitenkin maalimiehen kanssa, että ruvetaan nyt katsomaan sitten sitä Kimuakin. Meinasin, että varaan itselleni oikeuden vetäytyä tästä hommasta, jos alkaa yhtään siltä tuntua. Joka tapauksessa olen noin 95 %:sen varma, että kun Saksasta palataan takaisin aikaisintaan ensi vuoden elokuun alussa, en enää treenaisi Kimun kanssa. Sitten Kimu olisi jo seitsemän, enkä halua enää kuormittaa näin raskaalla harrastuksella. Eli tulos tulee joko nyt, tai sitten ei ollenkaan.

Nyt viikonloppuna mennään sitten maalimiehen kanssa yhdessä shoppailemaan! Hankintalistalla on ainoastaan hiha ja hyppytyyny, muuta ei kuulemma tarvita. Ja treeniaikatauluhan on sitten sellainen, että parin kerran jälkeen ruvetaan tekemään jo hallintaa! Että kyllä se maalimies ihan tosissaan näyttää olevan…