Me ollaan innostuttu Kimun kanssa tekemään metsäjälkeä nyt ihan urakalla! Kimu tykkää, ja mä tykkään! Ehkä se on sitä varten niin kivaa, kun siinä ei oikein pysty hiomaan mitään hienosäätöä, vaan koiran pitää tajuta homman juoni ihan ite.
Takana on siis muutamia 100-600 metriä pitkiä jälkiä, enemmän tai vähemmän kiemuraisia. Vauhtiahan Kimulla on ihan liikaa, niin että se oma suoriutuminen siellä liinan toisessa päässä muistuttaa uhkaavasti maastojuoksua. Mutta pääasia että on kivaa! 🙂 Vauhti tuo mukanaan luonnollisesti epätarkkuuttakin, eli ihan hirveän kivaahan se ei ole. Ja milläs muulla sitä keskittymistä saisi lisää kuin lisäämällä motivaatiota itse jälkeen. Ja se motivaatiohan tulee helposti keppien kautta.
Aiemmin ollaan tehty Kimun kanssa peltojälkeä, ja muutamia kertoja meillä on ollut jäljellä lyhyitä keppejä. Tässä kohtaa voisin todeta, että voisin varmaan kirjoittaa kirjan otsikolla ”Näin yrität opettaa kaiken vaikeimman kautta”… Jonkun logiikan mukaan lähdin opettamaan keppi-ilmaisua siten, että keppejä vain janalle ja kepin kohdalla maahan-käsky, ”koska näin se oppii yhdistämään kepin maahanmenoon”, kirjoitti varmaan joku fiksu joskus jossain, kun sen päähäni sain. Voin kertoa, että ei uppoa vauhdikkaan malin päähän, että jonkun oksan pätkän kohdalla pitäisi mennä pötköttelemään! No kuinka se keppi-ilmaisu sitten onnistuu helpoimmin? No laittamalla niitä keppejä ihan kunnolla maastoon tehdyn jäljen päälle muutaman metrin välein, ja kun nokka osuu jäljellä ekaan keppiin, niin ei muuta kuin ”wauuuu, jess, tosi mahtavaa, ota nami!!” Toista toisella kepillä, ja kas – kolmas keppi tuodaan jo käteen! Kyllä se vaan joskus voi olla Kimun kanssa ihan naurettavan helppoa!
Ollaan tehty muutamia ”keppijälkiä”, eli jälki on vain noin sata askelta pitkä, ja keppejä on 10-20 askeleen välein. Ajattelin, että näin saisi keppien idean iskostettua tajuntaan, ja motivoitua sitä ilmaisua, kun kepin löytämisestä tulee aina paljon kehuja ja nameja. Lisäksi ollaan tehty yksi ”ihan oikea jälki” kuudella kepillä, pituutta oli tosin vain muutama sata metriä.
Itse haluaisin, että Kimu ilmaisisi kepit menemällä maahan, sillä näin estäisi keppien järsimistä ja jäljellä ees-taas seilaamisen. Koska Kimulle on kuitenkin huomattavasti mieluisempaa ottaa ne kepit suuhun, ja lisäksi sillä on mieletön polte jäljelle, niin ajattelin ainakin toistaiseksi päätyä kompromissiin: ottakoon kepin suuhunsa, mutta sitten maahan. Kauheasti en haluaisi alkaa vääntämään ilmaisusta, sillä pelkään pahoin, että helposti itse jälki veisi keppimotivaation ohi, ja joka ikinen keppi jäisi metsään. Tällä hetkellä vielä kehun heti kun keppi paikallistetaan, ja käsken sitten maahan, jossa saa nameja. Toistaiseksi menee hyvin, seuraavaksi meinasin ottaa sen maahanmenon ennen kehuja, saa nähdä kuinka se alkaa toimimaan.
Maliapinat 