Rasan kanssa ollaan oltu nyt kaksi kertaa ipo-treeneissä. Käytännössähän se siis tarkoittaa, että Rasa on nyt kaksi kertaa leikkinyt sen ”oman” maalimiehen kanssa, että mistään sen jännittävämmästä ei vielä tässä vaiheessa ole kyse.
Hieno leikkijäkoira saa pitää saaliinsa!
Maalimies on antanut Rasasta paljon kannustavaa palautetta. Saalisviettiä kuulemma löytyy vaikka jaettavaksi (tämähän ei tullut minään yllätyksenä), lisäksi Rasa on saanut kehuja reippaudesta ja rohkeudesta. Haukkuminen on tosin vielä vähän päämäärätiedotonta, kun pitää seilata maalimiehen edessä ilman mitään kohdistamista. Lisäksi viime kerralla saatiin kotiläksyksi ”rauha”-käskyn opettamista. Tarkoitus siis olisi, että voisi rentoutua lelu/patukka/tyyny/mikä vaan suussa, ilman että pitää alkaa repimään ja raatelemaan sitä. Tätä ruvetaan nyt harjoittelemaan lelulla siten, että leikkiessä antaa lelussa kiinni olevasta narusta löysää ja ”rauha” sekä rauhoittelua, sitten käsky ”revi”, josta ruvetaan taas yhdessä leikkimään ja vetämään.
Potentiaalisena ongelmana meillä kuitenkin on Rasan haukku. Sehän kuulosti pentuna ihan ankalta, eikä sillä oikein koskaan ole ollut sellaista kantavaa, kirkasta haukkua. Kun oltiin kasvattajan luona treenailemassa, silloin se haukkui puhtaasti, muuten en ole oikein kiinnittänyt huomiota haukkuun. Nyt ensimmäisellä treenikerralla Rasa oli sitten haukkua louskuttanut noin kaksi tuntia lähes putkeen autossa omaa vuoroaan odotellessa, ja ääni oli tästä sitten käheytynyt ankka-ääneksi. Maalimies oli tästä vähän huolissaan, ja vetosi siihen, että haukkuuhan ne muutkin koirat ilman äänen menetystä. Suositteli tutkituttamaan nielun mahdollisten ongelmien varalta. Kuulemma nielusta mahdollisesti löytyvät ongelmat ei automaattisesti tarkoittaisi sitä, että harrastus saisi jäädä sikseen, vaan sen perusteella voisi sitten suunnitella treenit mahdollisimman paljon ääntä säästäviksi.
Rasalle voisi laittaa rokotukset jo kesäkuun alusta, ja ajattelin tutkituttaa sen kurkun sitten samalla reissulla. Kimun käydessä rokotuksilla pari viikkoa sitten kerroin eläinlääkärille Rasan tilanteesta, mutta hän myönsi, ettei ole mitenkään tämänkaltaisten ongelmien asiantuntija. Maalimieheltä saatiin kuitenkin vinkkiä hyvästä eläinlääkäristä, joten tiedän ainakin mistä rupean kyselemään jatko-ohjeita.
Me ollaan innostuttu Kimun kanssa tekemään metsäjälkeä nyt ihan urakalla! Kimu tykkää, ja mä tykkään! Ehkä se on sitä varten niin kivaa, kun siinä ei oikein pysty hiomaan mitään hienosäätöä, vaan koiran pitää tajuta homman juoni ihan ite.
Takana on siis muutamia 100-600 metriä pitkiä jälkiä, enemmän tai vähemmän kiemuraisia. Vauhtiahan Kimulla on ihan liikaa, niin että se oma suoriutuminen siellä liinan toisessa päässä muistuttaa uhkaavasti maastojuoksua. Mutta pääasia että on kivaa! 🙂 Vauhti tuo mukanaan luonnollisesti epätarkkuuttakin, eli ihan hirveän kivaahan se ei ole. Ja milläs muulla sitä keskittymistä saisi lisää kuin lisäämällä motivaatiota itse jälkeen. Ja se motivaatiohan tulee helposti keppien kautta.
Aiemmin ollaan tehty Kimun kanssa peltojälkeä, ja muutamia kertoja meillä on ollut jäljellä lyhyitä keppejä. Tässä kohtaa voisin todeta, että voisin varmaan kirjoittaa kirjan otsikolla ”Näin yrität opettaa kaiken vaikeimman kautta”… Jonkun logiikan mukaan lähdin opettamaan keppi-ilmaisua siten, että keppejä vain janalle ja kepin kohdalla maahan-käsky, ”koska näin se oppii yhdistämään kepin maahanmenoon”, kirjoitti varmaan joku fiksu joskus jossain, kun sen päähäni sain. Voin kertoa, että ei uppoa vauhdikkaan malin päähän, että jonkun oksan pätkän kohdalla pitäisi mennä pötköttelemään! No kuinka se keppi-ilmaisu sitten onnistuu helpoimmin? No laittamalla niitä keppejä ihan kunnolla maastoon tehdyn jäljen päälle muutaman metrin välein, ja kun nokka osuu jäljellä ekaan keppiin, niin ei muuta kuin ”wauuuu, jess, tosi mahtavaa, ota nami!!” Toista toisella kepillä, ja kas – kolmas keppi tuodaan jo käteen! Kyllä se vaan joskus voi olla Kimun kanssa ihan naurettavan helppoa!
Ollaan tehty muutamia ”keppijälkiä”, eli jälki on vain noin sata askelta pitkä, ja keppejä on 10-20 askeleen välein. Ajattelin, että näin saisi keppien idean iskostettua tajuntaan, ja motivoitua sitä ilmaisua, kun kepin löytämisestä tulee aina paljon kehuja ja nameja. Lisäksi ollaan tehty yksi ”ihan oikea jälki” kuudella kepillä, pituutta oli tosin vain muutama sata metriä.
Itse haluaisin, että Kimu ilmaisisi kepit menemällä maahan, sillä näin estäisi keppien järsimistä ja jäljellä ees-taas seilaamisen. Koska Kimulle on kuitenkin huomattavasti mieluisempaa ottaa ne kepit suuhun, ja lisäksi sillä on mieletön polte jäljelle, niin ajattelin ainakin toistaiseksi päätyä kompromissiin: ottakoon kepin suuhunsa, mutta sitten maahan. Kauheasti en haluaisi alkaa vääntämään ilmaisusta, sillä pelkään pahoin, että helposti itse jälki veisi keppimotivaation ohi, ja joka ikinen keppi jäisi metsään. Tällä hetkellä vielä kehun heti kun keppi paikallistetaan, ja käsken sitten maahan, jossa saa nameja. Toistaiseksi menee hyvin, seuraavaksi meinasin ottaa sen maahanmenon ennen kehuja, saa nähdä kuinka se alkaa toimimaan.
Me ollaan täällä nyt suuren suuressa treenihumussa! Kaveri oli käymässä pari viikkoa sitten koiransa kanssa, ja me pidettiin oikein kunnon koiratreenipäivä. Kaikki pääsi tekemään tottista, ja Kimu lisäksi jälkeä. Kimu teki elämänsä ensimmäisen metsäjäljen, ja se oli heti vieraan tekemä. Pituutta oli n. 150 m, ensimmäisellä noin viidellä askeleellä raksuja oli joka askeleella, ja siitä ne sitten väheni tasaisesti siten, että pian niitä oli vain joka 5.-10. askeleella. Suoria kulmia oli muistaakseni (muistelin, että jälki olisi tullut SportsTrackeriin, mutta ei näköjään…) kaksi. Keppejä ei ollut. Kimu ajoi jäljen todella kivasti, ja ennen kaikkea vauhdilla! Kulmat meni kuin viivottimella olisi vedetty, jäljen seuraaminen oli ”ihan ok”-tarkkaa. Namien takia jälki ei kauheasti vanhentunut, ehkä senkin takia jäljen seuraaminen oli melko risteilevää. Kaiken kaikkiaan kuitenkin kelpotyötä. Metsäjäljestä innostuneena tehtiin myös seuraavana päivänä jälki, taas ”vieraan” tekemä, pituutta sillä oli reilu 700 m, jälki oli melkoista siksakkia, vaikka olin yrittänyt ohjeistaa suorien kulmien tärkeyden mahdollisimman yksiselitteisesti… Raksuja oli alussa, lopussa ja matkan varrella epäsäännöllisesti. Taas lähdettiin melko tuoreelle jäljelle. Kimu ajoi oikein hyvin, ensimmäinen kulma oli aika pian alusta, ja varsinkin se mentiin niin tarkasti, ettei tarkemmin olisi mahdollista! Jälki kulki yhdessä kohdassa melko kallioisessa kohdassa, ja siellä Kimu kadotti sen. Kun näytti, että menee juoksenteluksi eikä se näyttänyt tosissaan etsivän jälkeä, kysyin mukana tulevalta jäljentekijältä seuraavan varman paikan, ja aloitettiin sitten uudestaan. Loppujälki sujuikin sitten jo paremmin.
”Joko mennään, joko tehdään?!”
Tottiksissa ollaan Kimun kanssa tehty paljon vauhdista maahan menoa tötsän kiertämisen kautta. Ajatus siis siinä, että eteen lähetyksen maahan meno olisi parempi. Kimun täytyy totta kai huutaa koko menomatka tötsälle, maahan se kyllä menee, mutta ei niin nopeasti kuin haluaisin. Olen päättänyt aloittaa myös noudot ihan alusta: tarkoitus on räjäyttää koko nouto niin pieniksi atomeiksi, että sen saa kasattua ihan alusta asti uudelleen. Noutoa ollaan pohjustettu jo pitkään, vaikka itse kapulaa Kimu ei ole nähnyt aikoihin. Suurin ongelma noudon kanssa oli siinä, että Kimu kuumuu jo pelkästi kapulan lentämisestä niin pahasti, että saattaa pahimmassa tapauksessa varastaa kapulalla. Tätä ollaan työstetty luopumisharjoittelulla, eli esim. ”sivu” todellakin tarkoittaa, että sivulla istutaan ja pidetään kontaktia, vaikka pään vieressä heiluisi pallo tai patukka, ja vaikka niitä heittelisi miten. Ihme kyllä, edistystä on tapahtunut PALJON! Nyt olen ottanut käsittelyyn hyppynoudon pohjustuksen, eli Kimu on saanut loikkia toko-estettä ees-taas patukka suussa, tai napaten patukan matkalta. Myös patukka suussa voi haukkua, ihan vaan tiedoksi, jos joku ei tiennyt… Mutta tärkeintä on ollut huomata, että se patukku pysyy suussa ilman, että sitä pitää mälvätä!
Pätevin Kimu!
Rasakin on päässyt tekemään paljon tottista! Se tuntuu oppivan asioita ihan iteksiään, sillä edistystä tapahtuu, vaikka me ei edes olla treenattu tarpeeksi! Se kun tajusi, että ”sivu” tarkoittaa ”istu sivulla ja pidä kontaktia, tai pyri aktiivisesti tähän asentoon”, niin seuraaminenkin onnistuu vaikka kuinka pitkiä matkoja! Miten mahtavaa! Ja parasta tässä on tietenkin se, että paikka ja asento ovat hyviä! Toki seuruu saisi olla vieläkin tiiviimpää ja aktiivisempaa, mutta näihin treenikertoihin nähden se on täydellistä! Jotkut asiat tuon terroristi-piraijan kanssa on vaan niin helppoja! Kakarakoira alkaa osoittaa myös muutenkin oppimista treeneissä: parina kertana olin kokeillut sen kanssa tötsän kiertoa, ja nyt se tekee jo kuin vanha mestari. Ja maahanmenot vauhdista on hienot! Tosin Rasa oppi tän niin hyvin, että se osaa tehdä koko kuvion (sivulta tötsän kierto ja maahan) myös ihan itsenäisesti. Esim. silloin, kun arvostaisin enemmän ihan vain sitä sivulla istumista.
Ooo, se seuraa! Se seuraa suorassa!
Rasan kanssa treenimotivaatiota lisää entisestään se, että me saatiin kuin saatiinkin se treenipaikka!! Ja tottiksenhan on syytä olla jollain tolalla, että kehtaa ihmisten ilmoille lähteä… Tosin pieniä vaikeuksia on tässäkin: ensimmäiset treenit oltiin sovittu heti vapun jälkeen, mutta eräs nimeltä mainitsematon tätikoira päätti kouluttaa tottelematonta kakaraa rouskaisemalla sitä lavasta (ei muuten Rasa kahteen päivään yrittänyt enää ryysiä ovesta!)… Rasaahan ei pienet naarmut haittaa, mutta vekki on sen verran iso ja syvä, ja vielä hankalassa paikassa, ettei edes normaali riehuminen, saati treenit, tule nyt kysymykseenkään. Harmittaa, kun taas joutuu odottamaan melkein viikon lisää, mutta minkäs teet… Toivotaan, että ensi viikolla Rasakin on yhtenä kappaleena, ja päästään vihdoin osallistumaan!
Maliapinat 